__________________________________________

Juoksin umpikujaa
Mut en huomaa
Et selkä seinää vasten
Ei voi juosta

Keuhkot täynnä tyhjää 
Ei voi hengittää 
Vaik kuinka haukon
Se ei auta mitää

Suonissa jäätä kulkee
Ja sydän kivee
En haluis olla kylmä
Mut niin se menee 

Yksin täs maailmas
Paino kasvaa
Ku kaikki kaatuu niskaa
En voi jatkaa 

Jos en oo elossa
Voinko kuolla
Tai onks onnee olemassa
Muuten ku saduissa

Mis kulkee raja
Et kipuun turtuu 
Kai se helpottuu
Tai siihen tottuu

Ei jaksa enää 
Mä haluun lepää
Anna mun nukkua
En tästä herää 

Tämähän syntyi syyslomalla, kun Helimuru oli mun luona ja me taidettiin valvoa aavistuksen verran liian kauan.
Idea oli, että vuorotellen kirjotettiin tarinaa, josta jätettiin henkilöt, verdit, adjektiivit, numerot, substantiivit ja kaikki muut vastaava pois, ja sitten kyseltiin ne toiselta, joka ei tarinaa ollut lukenut. Tulos on tässä x)

Olipa kerran Katja. Se oli aina halunnut juoda. Sitä varten se päätti lähteä kaappiin, jotta voisi viimein tehdä niin.
Matka alkoi hyvin. Aluksi Katjan piti ylittää kyrpä. Sitten hän nuoli hieman ja tapasi pienen ryhmän Damsuja. Ne olisivat halunneet maistella, mutta Katja piiloutui puiston taakse ja pääsi siten onneksi pakenemaan. Sitten hän saapui kylmiöön. Siellä oli kamalan kiimaista, ja kaikki Neonillat olivat innokkaita. Häntä vastaan tuli erittäin viaton hurtta, joka kutsui hänet teelle luokseen Valintataloon. Katja oli kiihtyneen, pehmeän matkan jälkeen niin viiksekäs, että suostui. Perille päästyään he joivat teetä, soutivat ja haistelivat. Hän kysyi, voisiko jäädä yöksi, koska piti paikan kovasta tunnelmasta, eikä enää samana päivänä jaksaisi jatkaa matkaa. Sehän sopi, ja hän sai nukkua nuskassa, missä hän näki koko yön unta tummasta Theosta joka kuolasi.

Aamu oli mahdottoman tahattomasti seksikäs. Herätessään Katja oli hieman isorintainen, mutta asia korjaantui nopeasti, sillä Damsu tuli Katjan luokse ja jodlasi. Siitä kovin ilahtunut Katja muuttui hämmentyneeksi, ja juoksi ulos. Ulkona hän kuitenkin törmäsi Jack Sparrowiin, joka ehdottomasti vaati että Katja seisoisi. Siitä Katja ei pitänyt, ja siksi hän potkaisi Jackia varpaanväliin, jonka jälkeen hän pääsi livistämään metsään. Se oli Katjasta hurjan kimaltavaa. Kun tilanne oli rauhoittunut, Katja lähti sängyn alle. Matkallaan hän ehti pomppia, mutta oikeastaan se oli hänestä hitusen karvaista. Harmikseen Katja törmäsi Heliin juuri kun oli pääsemässä perille. Sen takia suunnitelmat muuttuivat, ja Katja lähti tuon kanssa tunneliin, vaikka hän tunsikin olonsa hieman pitkäksi. Joukkoon liittyi myös Pyry, joka oli hieman lonkeroinen, mutta se ei tietystikään haitannut yhtään ketään. Kolmikko joutui kuitenkin hieman turhan kirjavalle kujalle. Heidän aavistuksensa osuivat oikeaan, sillä hyvin sykkivä Hemuli hyökkäsi Katjan kimppuun ja kaappasi hänet mukaansa. Järkyttynyt Katja menetti tajuntansa. Kun hän viimein heräsi, hän tajusi olevan makuuhuoneessa. Siellä oli kiihkeää, ja se pelotti Katjaa.

Onneksi Katja oli kovin vihreä ja kesti, vaikka Hemuli pani häntä perseeseen ja teki muuta yhtä ohutta. Oltuaan Hemulin vankina 18 tuntia, onnistui Katja pakenemaan. Hemuli oli juuri lähtenyt tekemään heille välipalaksi miljoona nuudelia. Kun tuo tuli takaisin vain valkoinen hihaton paita yllään, yllätti Katja tuon nylkyttämällä. Hemuli oli niin kovin vittuuntunut, ettei voinut kuin katsoa miten Katja nuoli tiensä vapauteen. Katja juoksi kuin kutiseva Cujo aina leikkipuistoon asti. Siellä hän tapasi Marcellin, joka oli keräilemässä mukeja kaimalleen. Se ymmärsi Katjan ahdingon ja tarjosi hänelle turvapaikan luonaan pöytälaatikossa. Katja oli oikein kiitollinen, ja lähti onnellisena mukaan. Matka ei onneksi ollut kovin karhea, mutta Katjan piti silti pureskella vähän päästäkseen sisälle. Sisällä hän otti pilkullisen suihkun, joka sai hänen olonsa himokkaaksi. Hän ja Marcell juttelivat mukavia kaktuksista, Damianista ja naapurin kookospähkinästä. Sitten, koska kello oli jo viisi aamulla päätti Katja lähteä nukkumaan. Marcell toivotti hänelle mureaa yötä ja kiiltäviä unia, mutta se ei onneksi toteutunut.

Uni alkoi hyvin värisevästi. Se teki Katjan olon räjähtäneeksi, mikä ei ollut lainkaan yllättävää. Unessa Katja oli keskellä koralliriuttaa aivan yksikseen vain rintakarva seuranaan. Tunnelma oli siimahäntäinen, jonka takia Katja ryhtyi kaljuuntumaan estääkseen vaarallisia kaukosäätimiä ilmestymästä. Hän tiesi että ne olivat jo matkalla sinne, sen huomasi omenapuusta joka lojui vähän matkan päässä. Kiireiltään Katja ei kuitenkaan huomannut Millyä, joka oli istuutunut kivelle katselemaan häntä. Vasta kun Milly alkoi liihotella ympäriinsä Katja käänsi katseensa ja säikähti, koska Milly oli niin eläimellinen. Katja heräsi avarasti ja pomppasi välittömästi alas sängyltä. Hetken siinä hierottuaan hän uskaltautui katselemaan ympärilleen. Aluksi Katja ei huomannut mitään, mutta sitten hän tajusi, että hänen nenänsä edessä lymyili lampunhenki. Se ei ollut Katja lainkaan ulisevaa, joten hän lähti kiireesti murentumaan ulos. Ovella hän kompastui polvilumpioon, joka luikerteli ovimatolla. Katja kaatui maahan ja mursi kulmakarvansa. Onneksi Dean näki kaiken ja soitti pokemonkouluttajan apuun. Pian Katja saatiinkin vankilanjohtajan luokse hoitoon. Sinne pokemonkouluttaja kuljetti Katjan piikkilangallaan, joka kulki hyvin hankalasti.

Katja säikähti syvästi tajutessaan perille päästyään että vankilanjohtaja oli hänen enonsa. Tämä oli Katja aina ollut todella nelijalkainen, mikä ei ollut lainkaan sopivaa. Kaiken lisäksi tuolla oli yllään bokserit, joissa luki "Ali on laatikkomainen". Se oli Katjalle liikaa. Voimakkaasti Katja kiskoi kaikkia tielleen sattuvia keskimmäisestä jalasta, eivätkä he raivokkaista yrityksistään huolimatta voineet mitään. Limaisesti Katja singahti paikalta, näytti vielä mennessään muille nenäänsä voitonriemuisena. Ja niin Katja karkasi jälleen. Hän suuntasi kohti koria, koska muisteli pörröisen Pyryn asuvan siellä. Siellä hän voisi ehkä vihdoin juoda. Katja tilasi pahvilaatikon, koska oli kyllästynyt kävelemiseen. Perillä häntä odotti jälleen yllätys. Kaikkialla oli putkimaista, eikä Pyryä näkynyt missään, vaikka Katja tarkisti jääkaapin ja strippiluolankin. Mitä ihmettä hän nyt tekisi?

Katja epäili pahinta. Pyry olisi voinut hyvinkin joutua kylpyammeeseen ja se oli sitten todella sulokas juttu, sillä silloin presidentti löytäisi Pyryn aivan varmasti. Pyry oli sillä hetkellä Katjan ainoa käsirauta, joten Katja pakkasi mukaansa päivänkakkaran ja valtavan munan, ja lähti oitis matkaan. Parhaat mahdollisuudet hänelä olisi selvitä, jos hän löytäisi seurakseen oikein parrakkaan terroristin. Sellaiset olivat kuitenkin usein ryppyisiä, joten Katja ei edes yrittänyt etsiä sellaista. Sitä paitsi vaippaa ei ollut tuhlattavaksi asti, siistpä Katja lähti madellen matkaan aseenaan murheellinen kyynel. Kaikkialta kuului jatkuvasti kellastuneita ääniä, ne saivat Katjan loivaksi. Matkantekoa häiritsi myös Katjan jaloissa tanssahteleva leikkisä vampyyri, joka vaikutti hieman sojottavalta. Se saattoi hyvinkin johtua vieteristä. Vampyyri piti myös sen verran rehottavaa ääntä, että jonkinlainen varjo saattaisi vaikka kuulla ja päättää raiskata Katjan. Se sai Katjan entistä notkeammaksi.

The End.

Enjoy~



2.

Kolme vuotta tuon dramaattisen illan jälkeen pieni, tumma poika käveli pää painuksissa ja kädet farkkujen taskuissa jalkakäytävää pitkin. Edellään hän potki pientä, pyöreää kiveä, jonka poukkoilua vihreiden silmien katse seurasi. Damian oli harhaillut ympäriinsä jo puolisen tuntia, ja hänellä oli kamalan tylsää. Kavereita ei ollut näkynyt missään, poika oli kiertänyt kaikki paikat joissa kaverit yleensä viettivät aikaa, eikä yksin tekemistä juurikaan ollut. Hetken hän oli etsinyt sopivia pyöreitä kiviä jotta voisi myöhemmin kokeilla uutta ritsaansa, mutta taskut olivat jo niin täynnä että kohta housut eivät pysyisi ylhäällä ollenkaan. Nyt ei siis ollut muuta tekemistä kuin ympäriinsä maleksiminen. Poika piti silmänsä auki jos kohdalle sattuisi sopiva maalitaulu ritsakokeilulle, mutta mitään ei ollut vielä löytynyt.

Oli heinäkuu, aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja lämmintä oli melkein kaksikymmentäviisi astetta. Damian aloittaisi peruskoulun ensimmäisen luokan muutaman viikon kuluttua, eikä oikein tiennyt mitä hänen tulisi asiasta ajatella. Tavallaan olisi ihan kivaa saada uusia kavereita, mutta hän ei mielellään ollut poissa kotoa niin monta tuntia yhteen menoon. Pojalle oli kehittynyt jonkinlainen tarve pitää äitiä silmällä, kotona oli käytävä muutaman tunnin välein että saattoi olla rauhassa. Kai se johtui kotona vallitsevasta rauhattomasta tilanteesta, lapsi ei halunnut menettää äitiään ja tunsi olevansa tuosta vastuussa.

Olivia oli ollut koko yön töissä ja mennyt ruokaa tehtyään päiväunille paimantaen ensin Damianin ulos. Hän tiesi ettei kotiin siksi voisi palata, Olivian piti saada nukkua rauhassa ja äitikin halusi olla rauhassa kun Mies kerrankin oli poissa. Ei Damian olisi kotiin halunnutkaan, siellä kaikki olivat niin kireitä ja tunnelma ahdistava. Tilanne kotona ei ollut mitenkään ihanteellinen seitsemänvuotiaan pojan kasvuympäristöksi. Onneksi lapsilla oli kykynsä paeta todellisuudesta itse luomiinsa vaihtoehtoisiin ulottuvuuksiin, joissa kaikki oli hyvin. Ei Damianilla koskaan ollut paljon leluja ollut, mutta sitäkin paremmalla mielikuvituksella häntä oli siunattu.

"Damian", jostain läheltä kuuluva hihkaisu sai haalistuneisiin farkkuihin ja liian suureen t-paitaan pukeutuneen pojan säpsähtämään. Hän käännähti kannoillaan ja mittaili vihreillä silmillään ympäristöään. Suunnilleen kymmenen metrin päässä Damianin sijainnista käveli häntä kohti kädet taskuissaan suunnilleen samanikäinen, tummatukkainen poika. Kadun ylitettyään tuo hypähti rennosti katua jalkakäytävästä erottavan kynnyksen ylitse ja jäi seisomaan vähän matkan päähän Damianista hilpeästi virnuillen.

Poika, Romeo, oli ollut Damianin paras kaveri jo monta vuotta ja asui vain parin talon päässä hänen kodistaan. Romeo asui isänsä kanssa, tuon äiti oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Damian ei tiennyt mitä oli tapahtunut, nainen oli vain maannut pitkään sairaalassa ja Romeo oli ollut todella surullinen. Eivät aikuiset olleet kertoneet mitä oli tekeillä, ei Romeo tainnut tietää itsekään. Pojalla ei ollut ollenkaan sisaruksia, ja tuo kadehti usein Damiania Olivian takia. Muutaman kerran Damian oli ollut yötä Romeon luona, kun äiti oli joutunut jäämään sairaalaan Miehen lyötyä tuota, ja Olivia oli ollut töissä. Hänestä oli jotenkin outoa, että isä saattoi kertoa iltasadun tai antaa hyvänyönsuukon. Damian ei ylipäätään tiennyt, oliko hänellä isää. Kaikillahan piti olla isä, sen verran poikakin tiesi, mutta Mies sanoi aina ettei ollut pojan isä. Ja miten joku muu voisi olla hänen isänsä, kun äiti kerran oli yhdessä Miehen kanssa?

Kuitenkin Romeon luona oli aina kivaa, tuon isä oli hauska ja pelasi tai leikki poikien kanssa. Lisäksi noiden kotona oli aina rauhallista. Kukaan ei satuttanut toistaan tai huutanut, eikä tunnelma ollut kireä tai vaivautunut. Damian ei ollut ikinä kuullut Romeon isän edes korottavan ääntään. Hän ja Romeo olivat kerran tuon isän kiellosta huolimatta potkineet jalkapalloa sisällä ja hajottaneet kirjahyllyn lasioven. Sitten he olivat yrittäneet kerätä sirpaleita pois ennen kuin mies tulisi kotiin, mutta tuo oli yllättänyt heidät itseteosta. Damian oli pelännyt tuon vähintäänkin huutavan, mutta mies oli ollut vain huojentunut kun pojille ei ollut sattunut mitään. Sellainen oli Damianille aivan uutta, kotona kaikkien pinna oli aina niin kireällä ettei ikinä tiennyt mikä sen saisi napsahtamaan poikki.

"Mitä sä teet?" Romeo kysyi ja veti toisen käden taskustaan voidakseen pyyhkäistä mustat suortuvat pois silmiltään. Hiukset olivat taas päässeet kasvamaan turhankin paljon, ne valuivat silmille ja niitä sai vähän väliä olla pyyhkimässä pois että näki eteensä. Damianille ei koskaan päässyt käymään niin, aina kun hänen hiuksensa pääsivät kasvamaan paria senttiä pidemmiksi tuli Olivia ja kyni hänelle vain muutaman millin mittaisen sängen. Hyvä niin, etenkin kesällä pitkä tukka olisi hiostanut varmasti, eikä sellaisen takaa edes nähnyt mitään. Oli varmaan ärsyttävää kun sai koko ajan pyyhkiä hiuksia pois tieltä ettei kävelisi päin mitään tai jotain.

"Kokeilen mun uutta ritsaa", Damian sanoi ja veti ritsan farkkujensa takataskusta. Ei hän varsinaisesti ollut valehdellut vaikkei ritsaa ollut vielä kokeillutkaan, hän oli kuitenkin ollut koko ajan aikeissa tehdä niin. Romeon ilme kirkastui vielä entisestäänkin, tuo astui muutaman askeleen lähemmäs ja katseli ritsaa ihailevan näköisenä. Se olikin oikein hieno, Olivia oli auttanut sen tekemisessä. Oksa oli yhdessä veistelty sileäksi, ja sitten isosisko oli lainannut omia kynsilakkojaan että Damian oli saattanut maalata ritsan varteen kaksi suunnilleen sentin levyistä rengasta, punaisen ja mustan. Jostain Olivia oli hankkinut suihkupullon lakkaa, ja ritsa oli vielä lakattu. Sen oli pitänyt antaa kuivua yön yli, mutta nyt siinä oli kaunis kiiltävä pinta.

"Saanko mäki?" Romeo kysyi virne suunnilleen korvasta korvaan ulottuen ja nosti innostuneena ruskeiden silmiensä katseen ritsasta Damianiin.

"Joo, ku mä oon ite kokeillu eka", Damian lupasi ja vilkaisi ympärilleen kuin varmistaen oliko missään sopivaa maalitaulua. Romeo haroi taas hiuksia silmiltään ja tähyili myöskin ympärilleen. Kun mitään ei näkynyt jatkoi pitkätukkainen poika matkaansa kaverinsa ohi ja viittoili tuota seuraamaan itseään. Damian käännähti kannoillaan ja otti muutaman juoksuaskeleen päästäkseen etumatkaa saaneen Romeon vierelle. Ritsan häm työni takaisin takataskuunsa ettei vahingossakaan pudottaisi sitä tai mitään.

Suunnilleen vartin verran pojat kävelivät jalkakäytävällä rinnatusten Damian kädet kiviä melkein täynnä olevissa taskuissaan ja Romeo otsahiuksia tiuhaan silmiltään pois haroen. Lähinnä he juttelivat koulun alkamisesta, Romeo tunnusti hieman nolona että häntä jännitti ja Damian lohdutti kaveriaan toteamalla että ainakin he pääsisivät samalle luokalle. Se oli selvinnyt jo pari viikkoa sitten, kun jokaisen kotiin oli tullut koulun aloittamista koskeva kirje. Kummatkin pojat aloittaisivat peruskoulun 6. elokuuta luokalla 1B.

"Tuu", Romeo sanoi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen ja varoittamatta nykäisi Damiania käsivarresta. Poika hätkähti, koska oli unohtunut miettimään miten hän mahtaisi pärjätä koulussa. Olivia oli opettanut häntä vähän ettei hän ainakaan jäisi jälkeen, joten Damian osasi kyllä laskea vähän ja aakkosiakin jonkin verran. Silti jännitti että muut olisivat parempia kuin hän ja että häntä kiusattaisiin. Nopeasti Damian kuitenkin ravisti moiset ajatukset päästään ja lähti harppomaan kaverinsa perässä kadun yli. Jalkakäytävällä kadun toisella puolella oli suuri vihreä roskalaatikko ihan yhden talon takapihaa ympäröivän aidan vieressä. Romeo kiskoi itseään jo roskalaatikon päälle kun Damian vasta pääsi paikalle, mutta selvittyään ensin laatikon päälle ojensi pitkätukka kätensä kaverilleen ja auttoi tuota kiipeämään perässä. Roskiksen päältä näki hyvin aidan takana olevan takapihan, ja vielä osan sitäkin seuraavasta.

Takapiha oli todella rempallaan, ja sitä ympäröivä aitakin oli osittain sortunut yhdestä nurkastaan. Yksi tukipalkki oli lähtenyt irti ja sen takia muutama lauta oli päässyt putoamaan. Pihan nurmikko oli päässyt kasvamaan melkein polvenkorkuiseksi ja sen seassa rehotti heinää. Kaikenlaista rojua erottui ruohon seasta, kukaan ei ollut ilmeisesti jaksanut raahata niitä roskalaatikolle asti vaikka aidassa oli ihan roskalaatikon vieressä portti. Tosin sitä ei oltu ilmeisesti hetkeen käytetty ollenkaan, olisi ihme jos sen enää ylipäätään saisi auki. Pihan perällä oli ruostuneen näköinen pihakeinu jonka ruudullisten pehmusteiden seasta törrötti ilkeän näköinen vieteri, ja keinun takana nojasi aitaan polkupyörä jossa ei ollut renkaita ollenkaan. Takaoven edustalla oli kuistin virkaa toimittava halkeillut laatoitus jonka raoista puski itsepäisiä ruohonkorsia, ja sekä olohuoneen ikkunoissa että takaoven ikkunassa olevat verhot estivät näkemästä niin sisälle kuin uloskaan.

Tämä oli samanlainen rivitalo kuin se, jossa Damiankin asui. Tällä alueella oli ylipäätään monta samanlaista taloa, kaikki enemmän tai vähemmän rapakunnossa. Kaupunginosa oli köyhä, sille sysättiin huonosti toimeentulevat ihmiset joiden ongelmia yhteiskunta ei jaksanut murehtia. Päihdeongelmia ja rikollisuutta oli paljon, eikä Damianin koti ollut ainoa paikka jossa esiintyi perheväkivaltaa. Ei siis ollut kyse mistään unelmapuitteista perhe-elämälle ja lasten kasvattamiselle. Mitään sellaista Damian ei kuitenkaan ajatellut, tämä oli arkipäivää hänelle eikä hän osannut kuvitella muunlaista elämää. Sen sijaan poika kiinnitti huomiota laatoilla auringonpaisteessa lojuvaan lihavaan, harmaaseen kissaan. Se oli ilmeisesti ollut tappelussa, koska toinen korva oli verillä eikä toista silmää tainnut saada avatuksi.

Romeo ilmeisesti arvasi kaverinsa ajatukset, koska ei sanonut mitään ettei vain pelottaisi kissaa pois. Eihän eläin siltä näyttänyt, että olisi menossa mihinkään, mutta koskaan ei voinut olla varma. Mahdollisimman hiljaa Damian kaivoi kiven taskustaan ja asetteli sen ritsaansa keskittyneen näköisenä kuin pommia käsitellen. Pitkään ja hartaasti hän tähtäsi ennen kuin päästi kiven lentämään ilman halki vaimeasti suhahtaen. Sihti oli täydellinen, kivi osui ikävästi kopsahtaen kissaa suoraan päähän. Eläin oli ilmeisesti nukahtanut, koska nyt se ponkaisi pelästyneen näköisenä seisaalleen ja naukaisi närkästyneenä. Ympärilleen kissa katseli ainoalla silmällään ja pojat aidan takana huomattuaan kyyristyi hieman, pörhisti häntänsä ja niskavillansa ja sähisi pojille. Hetken se näytti siltä, että saattaisi hyökätä kimppuun, mutta loikkasi sitten kuitenkin talon seinustalla olevan roskapöntön päälle, mistä se pääsi helposti pihan toisella puolella jatkuvalle aidalle. Vielä kissa pysähtyi aidalle ja mulkaisi poikia olkansa ylitse pahasti ennen kuin hyppäsi naapurin pihan puolelle kadoten näkyvistä.

Hetken se jaksoi naurattaa poikia aivan mahdottomasti. Ikävä kyllä Damian ja Romeo eivät olleet huomanneet ikkunaverhojen välistä tirkistelevää naista, joka nyt avasi takaoven perkelettä kiljuen. Tuo oli melkoinen näky papiljotteja mustassa, sieltä täältä vähän harmaantuneessa tukassaan ja kukallinen mekko yllään. Varmaan viidennellä kymmenellään jo, ja painoa oli kertynyt ainakin sata kiloa.

Pojat loikkasivat säikähtäneinä alas roskalaatikolta naisen suunnatessa umpeen ruostuneen näköistä porttia kohti. Laskeutuminen ei ihan onnistunut, Damianin jalka taittui ja hän kaatui päistikkaa maahan. Hän tunsi, miten epätasainen asfaltti repäisi farkut rikki ja luultavasti ihon myös. Ei pojalla kuitenkaan ollut aikaa jäädä surkuttelemaan, hän kuuli jo miten portti säälittävästi ulisten vääntyi auki. Oli siis pakko kampeutua seisomaan ja lähteä juoksemaan kuin henkensä edestä. Romeo oli pysähtynyt jonkin matkan päähän ja pälyili pelästyneen näköisenä jonnekin Damianin taakse. Kun hän sai kaverinsa kiinni, lähtivät he kumpikin pinkomaan karkuun minkä jaloistaan pääsivät.

Nainen työntyi portista kadulle edelleen vihaisesti poikien perään karjuen. Porttia ei äänestä päätellen ollut avattu ihan hetkeen, ja vähän surkean näköisenä se jäi repsottamaan auki tämän kovakouraisen käsittelyn jälkeen. Nainen lähti juoksemaan Damianin ja Romeon perään hiukan ontuen ja suuttumisensa takia jo valmiiksi henägstyneenä. Eihän tuolla ollut mitään mahdollisuuksia saada vikkeliä poikia kiinni, mutta pelästyttämään hän oli nuo ainakin onnistunut. Eivätpä tulisi enää takaisin hätyyttelemään hänen kissaansa, mokomat.

Pojat uskalsivat pysähtyä seuraavan kulmauksen taakse ja jäivätkin siihen kurkkimaan. Nainen ei jaksanut juosta heidän perässään kuin jokusen metrin, ylipaino ja huono yleiskunto saivat jo nyt hänet puuskuttamaan raskaasti. Nyrkkiä tuo kuitenkin pui kaksikon perään ja karjui että tapahtuisi kauheita jos hän vielä joskus näkisi pojat niillä nurkilla. Sitten tuo kuitenkin luovutti, kääntyi kannoillaan ja lähti vaappumaan takaisin portin suuntaan edelleen itsekseen sadatellen.

Damian ja Romeo eivät kuitenkaan uskaltaneet jäädä siihen, ihan vain siltä varalta jos nainen kuitenkin päättäisi tulla takaisin. Hiukan hengästyneinä he lähtivät jatkamaan matkaansa ja poikkesivat hetken käveltyään yhdelle vuorokaudenajasta huolimatta hämärälle sivukujalle. Vähän pelästyneitä pojat olivat edelleen, miettivät mitä tapahtuisi jos nainen olisi vaikka soittanut poliisit tai jotain. Ei kai sellaisesta nyt vankilaan voisi joutua? Onneksi kukaan täällä päin ei tuntunut pitävän poliiseista, joten olisi toivottava että kyseinen nainen kuuluisi siihen ryhmään myös.

"Se oli siistä", Romeo naurahti edelleen sekä säikähdyksen että pakenemisen takia hieman hengästyneenä. Jännitys alkoi purkautua, minkä vuoksi pojat naureskelivat hetken melkoisen päättömästi. Lopuksi piti vielä läimäyttää kämmenet yhteen, mutta sitten kaksikko päätti jatkaa matkaa ihan vain niiden poliisien varalta.

"Haluutko sä ampua?" Damian muisti kysyä vasta kun he olivat jatkaneet matkaansa hetken hiljaisuuden vallitessa. Romeo oli kuitenkin sitä mieltä, että ampuisi mieluummin vasta jonainen toisena päivänä. Eiväthän pojat sitä tietenkään voineet myöntää, mutta olivat he kumpikin sitä naista pelästyneet. Damian ei muutenkaan pitänyt kovaäänisistä ihmisistä, hän kun yhdisti sen aina lyömiseen. Siksi hänenkin mielestään oli parempi, ettei Romeo kokeilisi ritsaa vielä sinä päivänä, mutta ei sitäkään voinut ääneen sanoa.

Illalla Olivia ja Damian istuivat keittiönpöydän ääressä. Itse asiassa poika istui pöydällä jalat tuolilla istuvan Olivian sylissä. Tyttö puhdisti pikkuveljensä polveen tullutta haavaa, johon oli jäänyt vähän hiekanmurusia ja muutakin likaa. Aine kirveli haavassa ja haisi pahalle, mutta Damian oli tottunut. Hän oli kuitenkin vilkas poika eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän loukkasi itsensä.

Kotona oli kumman rauhallista vaikka Mieskin oli taas palannut. Tuo oli sammunut sohvalle, ja siksi piti olla hiljaa. Olivia oli sulkenut keittiön oven etteivät he vahingossakaan herättäisi isäänsä, joka olisi herättyään kuitenkin älyttömän vihainen.

Damian kertoi innoissaan mitä päivällä oli tapahtunut. Kun poliiseja ei ollut kuulunut, oli poika ehtinyt jo unohtaa ylipäätään pelästyneensä. Lapsille ominaiseen tapaansa hän liioitteli puheissaan melkoisesti ja toimi itse tarinassa ilmeisesti jonain suurenakin sankarina. Olivia kyllä huomasi, että pikkuveli paisutteli juttujaan melkoisesti, muttei viitsinyt pilata toisen iloa vaan nyökytteli ainoastaan ja kyseli yksityiskohdista muka ihmeissään.

Saatuaan pikkuveljensä polven puhdistettua ja laastaroitua nousi Olivia pöydän äärestä kelloa vilkaisten. Damianin paikkaamiseen käyttämänsä tarvikkeet hän vei tiskipöydän yläpuolella olevaan kaappiin, jonka alin hylly toimi jonkinlaisena ensiapukaappina. Pojan hän komensi alas pöydältä ja käski tuon syödä leipänsä loppuun. Hänen pitäisi lähteä kohta töihin ja Damian pitäisi sitä ennen vielä pistää nukkumaan.

"Kai sä luet iltasadun?" Damian kysyi luoden Oliviaan kulmiensa alta toiveikkaan katseen. Tyttö vilkaisi seinällä olevaa kelloa uudelleen hieman hermostuneena. Pomo saisi raivarin jos hän myöhästyisi, eikä varaa potkuihin todellakaan ollut. Työ oli kamala, mutta palkka niin hyvä ettei ollut myöskään varaa valittaa. Vaikka ihan kuin jollekin noin suloiselle voisi sanoa ei, joten Olivia lupasi huokaisten lukevansa jonkin lyhyen kirjan. Keittiön oven hän avasi mahdollisimman hiljaa ja paimensi lähes kuiskaten Damianin vaihtamaan pyjaman päälleen. Itse hän lähti hiipimään olohuoneeseen etsimään jotain kirjaa heti kun poika oli kadonnut heidän huoneeseensa.

"Nukut sitte kiltisti", Olivia vannotti sulkiessaan satukirjan ja noustessaan seisomaan Damianin sängyn reunalta. Poika lupasi tehdä niin sillä ehdolla, että sisko herättäisi hänet palatessaan kotiin. Huokaisten tyttö suostui, esitti vastahakoista vaikka tämä oli jo oikeastaan muodostunut tavaksi. Aina töistä tullessaan hänen piti herättää Damian, joka sitten nukahti lähes heti uudestaan. Ei Olivia mielellään pikkuveljensä unta häirinnyt, mutta hän oli muutaman kerran kieltäydyttyään huomannut ettei poika nukkunut rauhallisesti ennen kuin hän tuli kotiin ellei sitten tiennyt että hän herättäisi tuon. Oli suloista, mutta myös jollain tavalla todella surullista, miten vasta seitsenvuotias piti huolta isosiskostaan sillä tavalla.

Ennen lähtöään Olivia veti rullaverhon ikkunan eteen, kumartui suukottamaan Damiania otsalle ja sammutti kattolampusta valon. Poika makasi oven sulkeuduttua sängyssään aivan hiljaa hetken ja kuunteli miten Olivian askeleet katosivat eteiseen. Hetken kuluttua ovi suljettiin mahdollisimman varovasti, ja siitä hän tiesi siskon lähteneen. Äiti oli mennyt nukkumaan jo aikaisin, ja Mies kuorsasi olohuoneessa seinän takana. Poika ihmetteli miten muka saisi unta kuorsauksen takia, mutta pitäisi kuitenkin yrittää parhaansa kun oli luvannut Olivialle. Damian piti aina lupauksensa, koska valehteleminen oli rumaa. Niinpä ei auttanut muu kuin painaa pää tyynyyn, vetää uninalle paremmin kainaloon ja yrittää olla välittämättä mistään häiritsevistä äänistä.

Joskus aamuyöllä Damian heräsi siihen että Olivia tönäisi kevyesti hänen olkapäätään. Huoneessa oli pimeää eikä poika voinut erottaa siskostaan juurikaan mitään. Äänestä hän kuitenkin tunnisti tytön, kun tuo kuiskasi tulleensa kotiin ja käski pojan jatkaa nukkumista. Vielä tuo kumartui suukottamaan pikkuveljeään poskelle ja sitten askeleet loittonivat huoneen toiselle puolelle tytön sängyn luokse. Tässä vaiheessa Damian oli kuitenkin nukahtanut jo uudelleen oikeastaan mitään tajuamatta.

A/N: Ensimmäinen useempiosanen ficcini aikoihin, joten en lupaa saanko tätä koskaan päätökseen xD Aina oon ollu vähän laiska näiden kanssa, etenkin ku ei oo sitä betaa tai ketään muutakaan jonka kanssa kävis asioita läpi ja vaihtelis ideoita. Helille menee omistukset tosiaan, se on niin suuri Damianin fani, että pakko kai sille oli jotain tällasta elämänkertapaskaa väsätä xD Ja MirQ autteli nimissä, kiitos siitä x)
Idea ficciin lähti oikeestaan alunperin biisistä Ky-Mani Marley - Ghetto soldier. 
Nelivuotiaan näkökulmasta oli yllättävän vaikee kirjottaa .__.' Etenki raiskauksesta neljävuotiaan näkökulmsta /:
Kommentit ois kivoja, jos jotain rakentavaa sais ja onnistuis vaikka kehittymään kirjottajana : P

1.

Aurinko oli juuri aloittanut jokapäiväisen urakkansa. Kestäisi koko päivän kiivetä taivaankannen yli maailman vastakkaiselle laidalle, mutta silti joka ikinen aamu aurinko väsymättä aloitti sen. Ja kerta toisensa jälkeen se sai itselleen langetetun tehtävän kunnialla suoritettua. Sitten sillä aikaa kun tämä puoli maailmasta nukkui, kun pimeys vallitsi maisemaa, oli auringolla tuo sama tehtävänsä horisontin toisella puolella. Koskaan se ei saanut levätä, ja silti se aamu toisensa perään aina kipusi taivaanrannasta loputtomman taipaleensa uudelleen kierrokselle.

Kaikki vaaleanpunaisen ja oranssin eri sävyt kirjoivat taivaanrantaa, saivat maailman kylpemään lähes epätodellisen kauniissa valossa. Silti sisällä tämän vain neljästä huoneesta koostuvan talon toisessa makuuhuoneessa varjot hallitsivat vielä. Pitkinä ja uhkaavina ne kurkottelivat seinillä kohti kattoa vain koska kukaan ei ollut vetänyt paksua, rispaantunutta rullaverhoa pois ikkunan edestä. Pimeässä saattoi juuri ja juuri erottaa, että pientä huonetta hallitsivat kaksi vastakkaisilla seinustoilla olevaa sänkyä ja raskastekoinen lipasto. Edes tarkkasilmäisin katselija ei varmasti olisi erottanut pientä möykkyä lipaston ja toisen sängyn väliin jäävässä alle puolen metrin levyisessä raossa.

Vaikka kaksi huonetta toisistaan erottava ovi olikin visusti kiinni, kuului viereisessä huoneessa käytävä kiivas keskustelu selkeästi ohuiden seinien läpi. Äänistä päätellen huoneessa oli kaksi henkilöä. Mies puhui möreällä, sammaltavalla äänellä jonka sanoista oli vaikea saada selvää, käytti huomattavasti normaalia puhetasoa enemmän ääntä. Nainen oli hiljaisempi, hänen puheensa erottui vain muminana, josta yksittäisten sanojen erottaminen oli mahdotonta. Silti hänen äänestään saattoi erottaa väsymyksen ja turhautumisen niinä harvoina kertoina kun hän katsoi tarpeelliseksi avata suunsa.

Kun viereisestä huoneesta kuului kolahdus, jonka aiheutti liiallisella voimalla pöydän pintaan isketty lasipullo, sängyn ja lipaston väliin jäävässä raossa kyhjöttävä mytty nyyhkäisi. Jos joku olisi avannut oven ja kurkistanut huoneeseen, olisi hän saattanut luulla että sängyn omistaja oli noustessaan potkinut peiton mytyksi lattialle. Todellisuudessa tuo mytty oli neljävuotias poika, joka pelkäsi kuollakseen. Hän oli taittanut laihat jalat rintaansa vasten ja kiertänyt käsivarret polviensä ympärille, painautunut tässä asennossa niin lähelle seinää kuin pystyi. Silmiään poika nipisti tiukasti kiinni, yritti olla mahdollisimman hiljaa ettei häntä huomattaisi, mutta ei voinut estää silloin tällöin huuliltaan purkautuvia nyyhkäisyjä.

"Se äpärä ei ole mun poikani", mies viereisessä huoneessa ärähti korotetulla äänellä. Poika yritti kuulla mitä nainen vastasi, mutta ei saanut sanoista selvää. Hän mietti, mikä mahtoi olla äpärä. Mies käytti sitä sanaa usein puhuessaan hänestä, useammin kuin hänen nimeään. Eikä se varmasti ollut mitään kaunista. Niin lapsi uskoi siksi, että kun hän oli kysynyt äidiltä mitä se äpärä oikein tarkoitti, ei äiti ollut suostunut kertomaan. Eikä äiti ikinä kertonut mitä rumat sanat tarkoittivat. Olivia ehkä kertoisi, jos hän muistaisi kysyä.

"Damian!" viereisessä huoneessa mesoava mies karjaisi aikaisempaakin kovemmalla äänellä ja vaikeni sitten hetkeksi odottamaan vastausta. Lapsi säpsähti rajusti kuullessaan nimensä ja painoi toisen hartiansa vielä lujemmin lipastoa vasten. Hän tiesi että pitäisi vastata. Jos hän ei vastaisi ja mies löytäisi hänet, tuo satuttaisi häntä. Mutta luultavasti tuo satuttaisi sittenkin, vaikka hän vastaisi.

Taas se huusi.

Damian ei muistanut sellaista aikaa, jolloin mies ei olisi huutanut. Joko tuo nukkui, tai sitten oli vihainen. Parhaita olivat ne päivät joina mies oli poissa, koska silloin kukaan ei huutanut. Niinä päivinä äiti hymyili. Ja äiti oli kaunis hymyillessään, silloinkin kun tuon kasvoissa oli mustelmia. Joskus sellaisina päivinä äiti myös leikki Damianin kanssa. Ja jos mies ei ollut vielä illallakaan palannut, niin äiti kertoi sadun ja istui sängyn reunalla silittämässä hiuksia siihen asti että poika nukahti. Damian ei olisi ikinä halunnut nukahtaa sellaisena iltana, koska mies oli aina aamulla palannut ja äiti oli taas surullinen. Jos olisi jaksanut valvoa, aamua ei ehkä olisi koskaan tullut ja mies pysyisi poissa. Mutta silti hän aina nukahti.

"Kas, poika ei taida olla kotona", mies hörähti. Tuon äänestä saattoi kuulla pahantahtoisen mielihyvän, ja se sai Damianin miettimään, olisiko sittenkin pitänyt vastata. Yleensä koskaan ei ollut luvassa mitään hyvää kun mies oli noin mielissään. Eikä äitikään kuulostanut yhtään iloiselta, äänestä saattoi kuulla pelon vaikkei sanoja erottanutkaan.

"Me voidaan viettää vähän laatuaikaa, eikö niin, rakas?" mies jatkoi nyt hiukan matalammalla äänellä. Laatuaika kuulosti Damianin mielestä ihan hyvältä, mutta miehen äänensävy kertoi viimeistään tässä vaiheessa että oli tapahtumassa jotain pahaa. Tuolla teennäisen miellyttävällä äänellä mies puhui aina ennen kuin aikoi lyödä poikaa. Löisikö tuo äitiäkin? Mies oli lyönyt ennenkin, Damian oli kerran kurkistellut salaa hänen ja Olivian huoneeseen johtavan oven raosta olohuoneeseen ja nähnyt miten mies oli lyönyt. Tuo oli lyönyt niin kovaa, että äiti oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Damian oli päässyt mukaan sairaalaan, lääkäri oli ollut kiva ja antanut hänelle hienon punaisen leluauton. Äiti oli saanut kuusi tikkiä silmäkulmaansa ja joutunut pitämään toisen silmän yli kulkevaa sidettä monta viikkoa.

Sohvan jouset natisivat viereisessä huoneessa, ja sitten kuului askeleita. Äidin ääni kohosi hiukan, ei ihan huudoksi mutta melkein. Tuo hoki sanoja "älä" ja "kiltti", mutta mies vain nauroi. Sitten seurasi lisää askeleita, ne suuntasivat olohuoneesta käytävään. Damian painautui vielä paremmin varjoihin ja toivoi että askeleet menisivät pois. Eivät ne tietenkään menneet, vaan pysähtyivät hänen ja Olivian huoneen ovelle. Se huone oli olohuoneesta tultaessa ensimmäisenä käytävän varressa, äidin ja miehen makuuhuone oli vasta seuraavana.

Kuullessaan ovenkahvan kääntyvän alas Damian nipisti huulensa visusti yhteen ettei olisi nyyhkäissyt. Oven avautuessa nopeasti kasvava valokiila halkoi huoneen pimeyttä, ja lapsi uskaltautui raottamaan silmiään. Valokiila ei onneksi yltänyt hänen piilopaikkaan asti. Jos hän olisi ihan hiljaa, mies ei ehkä huomaisi että hän oli siellä.

Äiti tuli näkyviin ensimmäisenä. Naisella oli päällään vain melkein polviin asti roikkuva t-paita, jota tuo käytti nukkuessaan. Hiukset valuivat pörröisinä valtoimenaan olkapäile, eikä Damian erottanut äidistä kuin siluetin oviaukkoa vasten. Mies työnsi äidin edellään huoneeseen ja seurasi heti perässä. Lapsi seurasi kauhun mykistämänä miten mies rusensi äidin itseään vasten. Nainen pysyi vaiti, vaikka sen oli pakko sattua. Kohta mies kutienkin tuntui saavan äidistä tarpeekseen, koska tönäisi tämän kovakouraisesti kauemmas itsestään. Nainen hoippui tönäisyn voimasta takaperin Damianin sängyn luokse, menetti tasapainonsa törmätessään huonekaluun ja pudottautui istumaan sängyn reunalle. Mies naureskeli itsekseen astellessaan hitaasti lähemmäs sänkyä ja avaten samalla housujensa vyötä. Äiti yritti nousta seisomaan mutta mies vain tönäisi tuon julmasta takaisin istumaan.

Damian kurkisteli silmäluomiensa raosta miten mies sai vyönsä auki ja antoi housujen pudota jalastaan. Tuo tönäisi äitiä taas ja kömpi tämän perässä sänkyyn satuaan naisen kaatumaan selälleen. Poika ei enää nähnyt äitiä, koska mies oli tietämättään asettunut heidän väliinsä, mutta hän kuuli miten äiti edelleen aneli päästäkseen pois. Mies repi rukouksista välittämättä naisen jalat väkisin levälleen ja painautui lähemmäs matalasti murahtaen. Damian oli ollut oikeassa siinä, että tyytyväisyys miehen äänessä ei koskaan tiennyt mitään hyvää. Nytkin heti tuon mielihyvästä kielivän äännähdyksen jälkeen äiti parahti, ihan selkeästi äitiä sattui mutta mies ei välittänyt. Nainen ei vieläkään lopettanut aneluaan, sen sijaan sanojen seuraksi olivat liittyneet myös itkusta kertovat nyyhkäisyt. Eikä mies välittänyt vähääkään, murahteli vain entistä tyytyväisempänä vetäytyessään kauemmas äidistä vain painautuakseen taas lähemmäs kerta kerran jälkeen.

Sängyn pohjalaudat natisivat tottumattomina tällaiseen kohteluun ja peittivät äänillään nyyhkäisyt, joita Damian ei kyennyt enää pitämään sisällään. Ei mies varmaan olisi kuullut häntä muutenkaan, tuon murahtelu oli voimistunut niin paljon. Ja nainen hänen allaan ulisi kuin haavoitettu eläin, rukoili armoa.

"Ei oma mies kelpaa, mut muita nussitaan heti ku silmä välttää, saatanan huora", mies solvasi murahdustensa välillä. Hän kohotti toisen kätensä lyödäkseen äitiä kasvoihin, ja iskun voimasta nainen parahti aikaisempaa kovemmin. Mies lateli lisää sanoja joita Damian ei ymmärtänyt ja löi äitiä vielä uudelleen. Kolmannen iskun myötä äiti lopetti anelunsa viimein, itki vain hiljaa, toivottomana.

Nelivuotias ei ymmärtänyt, mitä hänen silmiensä edessä tapahtui. Lapsi ei osannut tehdä mitään, painautui vain lujemmin seinää vasten ja itki lohduttomasti. Hän toivoi, että voisi vain sulautua varjoihin ja lakata olemasta. Kunpa vain voisi päästä pois. Damian olisi niin halunnut auttaa äitiä, muttei ollut tarpeeksi rohkea. Eikä poika edes tiennyt, mitä olisi voinut tehdä. Mutta tämä oli hänen syytään, joten luonnollisesti hänen olisi pitänyt tehdä jotain äidin hyväksi. Jos hän vain olisi vastannut miehen kutsuessa häntä, ei tuo ehkä satuttaisi äitiä nyt.

Damian käänsi päätään hieman kun hänen aivonsa rekisteröivät liikettä oviaukossa. Käytävässä oli paljon valoisampaa, joten poika ei kyennyt erottamaan muuta kuin siluetin ovelle ilmestyneestä hahmosta. Tyttö oli kyykistynyt käytävän puolelle ja kurkisteli nyt oviaukosta huoneeseen. Tuo oli selkeästi huomannut piilossaan kyyhöttävän lapsen, koska viittoili kädellään hänen suuntaansa. Lapsi ei kuitenkaan uskaltanut liikkua, vaikka tuo tyttö selvästi halusikin hänen menevän luokseen.

Käsittämätön helpotus humahti Damianin lävitse - Olivia oli tullut kotiin. Poika ei tiennyt missä isosisko oli ollut, mutta oli mahdottoman iloinen siitä että tuo oli nyt kotona. Tyttö osasi aina muuttaa kaikki asiat paremmiksi, tuo oli niin hyvä ja viisas. Olivialla oli aina aikaa eikä tuo ikinä huutanut tai ollut vihainen.

Olivia sai viittoilla pikkuveljelleen useamman minuutin, ennen kuin kauhun kangistama poika lopulta liikkui. Varovasti hän irrotti kädet jalkojensa ympäriltä ja nousi polvilleen. Raajat olivat puutuneet niin pitkällisen paikallaan istumisen jälkeen ja niitä pisteli. Damianin piti kerätä rohkeutta vielä melkein minuutin verran ennen kuin uskalsi lähteä konttaamaan ovea kohti. Onneksi mies ei tuntunut huomaavan, ja hän pääsi turvallisesti käytävään Olivian luokse.

"Mua pelottaa", Damian parahti heti Olivian luokse päästyään, hautasi kasvonsa isosiskon rintaa vasten. Tyttö kiersi kädet nuorempansa ympärille ja painoi suukon lapsen otsalle, supatti tämän korvaan että kaikki oli hyvin. Sisälle ei nyt voisi jäädä, Damian oli niin peloissaan ettei tuon voinut olettaa olevan hiljaa. Eikä isä saisi huomata heitä, tuo olisi aivan raivoissaan jos kesken kaiken tajuaisi lastensa olevan paikalla. Niinpä Olivia nosti Damianin syliinsä toivoen, ettei mies ollut kuullut pojan parahdusta. Varovasti tyttö nousi seisomaan ja pujahti oviaukon ohi olohuoneeseen. Muutaman lattialla mytyssä olevan vaatteet hän kumartui poimimaan käsiinsä huoneen halki kulkiessaan. Takaoven joku oli onneksi unohtanu raolleen, joten olohuoneen läpi päästyään saattoi Olivia pujahtaa äänettömästi ulos ja sulkea oven perässään.

"Mitä se teki äidille?" Damian nyyhkytti heti kun he olivat päässeet ulos ja saaneet oven suljettua itsensä ja vanhempiensa välistä. Poika katsoi hieman anovasti suurilla vihreillä silmillään isosiskoaan, odotti että tuo sanoisi ne sanat jotka taas muttaisivat kaiken hyväksi. Mutta tyttö pysyi vaiti, suoristeli vain mukaansa poimiaan vaatteita ja tarkisti olivatko ne puhtaita. Käteen sattuneiden housujen toisessa polvessa oli pieni reikä, mutta muuten vaatteet kelpasivat ihan hyvin. Olivia huokaisi syvään samalla kun riisui pikkuveljensä päällä sillä hetkellä olevan paidan. Miten muka selitettiin lapselle että oma äiti oli juuri raiskattu? Hän ei itsekään ollut kahtatoista vuotta vanhempi, mutta jo tottunut pitämään Damianista huolta. Oli tietenkin kamalaa jättää äiti sen hullun armoille, mutta isä olisi satuttanut heitäkin jos olisi huomannut heidän olevan paikalla. Tyttö tiesi, että äiti kiittäisi häntä myöhemmin siitä miten hän oli toiminut.

"Ne leikki. Sellasia aikusten leikkejä", Olivia vastasi lopulta samalla kun auttoi housuja pikkuveljensä jalkaan. Damian tärisi hillittömästi ja nyyhki edelleen. Kyyneleet valuivat valtoimenaan kasvoille, ja kaiken lisäksi poika oli saanut hikan. Olivia toivoi enemmän kuin mitään, että olisi tullut kotiin aikaisemmin ja voinut säästää pojan tältä. Hän olisi tunnistanut merkit ja ehtinyt viedä lapsen pois aluillaan olevan myrskyn tieltä.

"Mut ei äiti tykänny siitä", Damian sopersi hieman epävarmasti. Kaikkihan leikkimisestä pitivät, äitikin oli iloinen aina leikkiessään hänen kanssaan. Nyt tuo oli sen sijaan itkenyt ja pyytänyt miestä lopettamaan. Miksi kukaan halusi pakottaa toiset leikkimään jotain, mitä nämä eivät halunneet? Miksei se mies ollut lopettanut ja antanut äidin olla kun huomasi ettei tuo pitänyt siitä?

"Varmaan on sellasia leikkejä mistä sä et tykkää, mut silti niitä on joskus leikittävä kavereiden mieliks, eiks jeh?" Olivia naurahti mahdollisimman pirteästi saatuaan autettua hieman liian ison t-paidan Damianin päälle. Kun hän ei enää pitänyt kiinni pojasta, tuo pyllähti istumaan terassin halkeilleelle laatoitukselle. Tyttö kaiveli olallaan roikkuvaa laukkua hetken ennen kuin löysi vähän käytetyn nenäliinan, jolla pyyhki veljensä kasvot ja johon käski tuon niistää.

"Eipä. Mä etin sit muita kavereita", Damian selitti ääni hiukan täristen saatuaan nenänsä niistettyä ja heitti käytetyn paperinenäliinan takapihan rehottavalle ruohikolle. Miksei äiti voinut hankkia muita kavereita? Se mies teki äidin niin surulliseksi, mutta silti äiti ei koskaan käskenyt miehen mennä pois. Lapsi ei jaksanut ymmärtää.

"Mitä jos mentäs keinumaa?" Olivia vaihtoi puheeaihetta kun ei yksinkertaisesti keksinyt mitä vastaisi veljelleen. Eteinen oli ollut liian kaukana, joten hän ei ollut saanut Damianin kenkiä mukaan, mutta ilmankin tulisi toimeen. Ei olisi hyvä olla paikalla kun isä lopulta jättäisi äidin rauhaan. Tuo kuitenkin vain lähtisi ryminällä asunnosta ja löisi varmasti kaikkia jotka matkalla sattuisivat tielle. Joskus parin tunnin päästä olisi ehkä turvallista palata kotiin.

"Mut mulla on nälkä", Damian selitti surkeana ja hikkasi. Hengitys kulki edelleen hieman haukkoen vaikka itku oli jo loppunut, ja silmät punoittivat. Lapsi tiesi ettei sisälle voisi palata ihan hetkeen, mutta ei voinut mitään sille että oli nälkäinen. Hän ei ollut saanut ollenkaan aamupalaa.

"Haetaan kaupasta jotai hyvää", Olivia lupasi noustessaan seisomaan ja kumartui nostamaan Damianin syliinsä. Hänellä olisi varmasti edellisestä viikkorahasta vielä sen verran jäljellä, että hän saisi heille jotain aamupalaa. Eikä hänellä itsellään olisi niin väliä, pojalle voisi väittää ettei hän ollut nälkäinen, mutta Damianin pitäisi syödä. Tuo oli muutenkin niin laiha, että kylkiluut paistoivat ihon läpi.

Olivia huokaisi toistamiseen syvään lähtiessään kulkemaan takapihaa ympäröivässä aidassa olevaa porttia kohti. Hänen pitäisi saada edes jokin väliaikainen työpaikka lähiviikkoina, äidillä ei olisi varaa elättää heitä kaikkia. Isä vain ryyppäsi kaikki rahat jotka sai käsiinsä välittämättä siitä saisivatko vaimo ja lapset ruokaa vai eivät.

Seuraava päivä oli hyvä päivä. Isä oli poissa ja kotona oli siksi lähes epätodellisen rauhallista. Damian ei kysellyt minne mies oli mennyt, eikä kukaan kertonut. Äiti vain makasi sängyssä, ei pystynyt istumaan kävelemisestä puhumattakaan, mutta oli kuitenkin iloinen ja hymyili. Damian oli nukkunut edellisen yön Olivian sängyssä tuon kanssa. Oli ollut vähän ahdasta, mutta hänen oman sänkynsä patja oli veressä, eikä siinä voinut nukkua.  

A/N: Jjeh, innoittajana toimi Pyhimys - Vitun huora. Teki mieli sijoittaa Neonilla noinkin erilaiseen rooliin :3 En osaa kirjoittaa mistään väkivaltaan liittyvästä, ja kuvailuni ontuu, joten etenkin siitä kuvailusta ja sen toimivuudesta ois kiva saada kommenttia.

Enjoy~
 

Mut... mä rakastan sua 

Huoneessa vallitseva hiljaisuus sai korvissa humisemaan. Vaikka ikkuna oli auki, ei vaaleansinistä verhoa liehuttava tuulenvire tuonut mukanaan ainoatakaan ääntä ympäröivästä maailmasta. Käytävältä kantautui silloin tällöin kiireisinä huoneen ohi kävelevät askeleet, ja elintoimintoja mittaava kone piipitti tasaiseen tahtiin. Muuten oli hiljaista.

Kapealla sängyllä puoliksi teennäisesti verhoihin sointuvan vaaleansinisen peiton alla makaava poika tuijotti kattoa sillä ainoalla silmällä, joka hänellä sillä hetkellä oli käytössään. Näkökenttä oli melko kapea, koska toinen silmä oli turvonnut lähes umpeen ja toista peitti valkoinen side. Hoitaja oli pahoitellut, mutta ohimossa olevaa ruhjetta ei ollut kuulemma saanut sidottua muutenkaan.

Poikaa sattui. Ihan joka paikkaan. Hänelle oli hetki sitten tökätty kanyyli kämmenselkään, mutta sen tiputtama kipulääke ei ainakaan vielä ollut alkanut vaikuttaa. Asennon vaihtamista ei voinut edes harkita, pelkä ajatus sai vartaloa kirjovat ruhjeet vihlomaan. Ajatuskin kulki hieman normaalia hitaammin, haparoi ja harhautui matkallaan jonnekin aivojen uumeniin pääsemättä koskaan määränpäähänsä.

Vasen käsivarsi kutisi lähes sietämättömästi. Kutina jäi kuitenkin toiseksi sille, millainen kipu vihloi koko raajan lävitse. Käsi oli kipsattu edellisen iltana, koska niin värttinä- kuin kyynärluukin olivat napsahtaneet siististi poikki. Murtumia oli käden lisäksi vielä kaksi. Toinen sijaitsi kallossa oikealla puolella päätä ja vihloi sekin julmetusti. Onneksi siitä ei kuitenkaan seuraisi leikkausta, jos se lähtisi paranemaan normaalisti. Kolmas murtuma oli nenänvarressa, eikä sekään tarvitisi kirurgisia toimenpiteitä. Oli ollut äärettömän tuskallista miten lääkäri oli vääntänyt nenän poskelta takaisin normaalille paikalleen, mutta nyt koko nenä oli kuitenkin täysin tunnoton ja poika oli siitä kiitollinen. Nenänvarteen saattaisi jäädä joko pieni kuoppa tai kyhmy, mutta pojan mielestä se oli ihan kohtuullinen vero siitä, että hän ylipäätään oli hengissä.

Muita pienempiä vammoja löytyi myös, mutta juuri sillä hetkellä ne tuntuivat kovin merkityksettömiltä. Suunnilleen koko keskivartalo oli mustelmien ja ruhjeiden peitossa. Kaksi poskihammasta oli irronnut, mutta ne oli saatu istutettua takaisin. Alahuulen sisäpinta oli tikattu kahdesta kohdasta sen seurauksena, kun pojan hampaat olivat pureutuneet sen läpi. Ja muuta sellaista pientä.

Syvä huokaisu rikkoi huoneen näennäistä hiljaisuutta. Kestäisi hetken ennen kuin poika pääsisi pois sairaalasta. Tämä oli hänen ensimmäinen päivänsä siellä, ja hän oli jo nyt kyllästynyt koko paikkaan, siihen puhdistusaineen sieraimia pistelevään hajuun ja sieluttomasti hymyileviin hoitajiin. Kukaan ei ollut edes käynyt katsomassa poikaa, eikä varmaan ollut tulossakaan. Eihän hän ollut vieraita ansainnutkaan, oli ihan oikein jättää hänet sinne yksin ainoastaan tuskansa seuranaan.

Hänellä oli ikävä pikkusiskoaan, josta ei ollut kuulunut mitään moneen kuukauteen. Poika ei ylipäätään tiennyt, oliko sisko hengissä vielä. Tuo oli vain kadonnut hänen elämästään, jättänyt veljensä ihmettelemään. Yhden yön aikana tytön laukut olivat vain kadonneet, eikä tuosta ollut sen jälkeen kuulunut mitään. Eikä poika ollut yrittänyt jäljittää siskoaan, tuo oli tehnyt sen verran selväksi että halusi hänestä eroon.

Nyt poika tajusi olleensa typerä. Nyt, kun oli jo liian myöhäistä.

----

Se oli alkanut kuin mikä tahansa seksisuhde. Aluksi kyse oli ollut pelkästä seksistä, ihan niin kuin oli ollut tarkoituksin. Mutta hiljalleen, huomaamatta se tyttö oli vallannut itselleen enemmän tilaa hänen elämästään. Eräänä aamuna hän oli vain herännyt tajuamaan, ettei osaisi enää elää ilman tyttöä. Hän oli hokenut tytölle vastoin kaikkia tapojaan miten paljon rakasti tuota, miten tärkeä tuo oli hänelle. Ja nyt kun poika jälkeenpäin ajatteli asiaa, ei tyttö ollut milloinkaan itse sanonut välittävänsä hänestä. Kun hän oli tunnustanut rakkauttaan, oli tyttö vain kääntänyt hänen ajatuksensa toisaalle esimerkiksi suutelemalla häntä.

Theo pyöritteli kännykkää käsissään mietteliään näköisenä. Hän istui paikallaan siinä sohvalla jo toista tuntia, eikä ollut yhtään viisaampi nyt kuin kahta tuntia aiemmin. Theo oli käynyt mielessään läpi jokaisen pienen yksityiskohdan, kaiken mitä vain muisti hänen ja Neonillan välisistä keskusteluista. Mitä tyttö tarkalleen ottaen oli sanonut, mitä hänen eleensä ja ilmeensä olivat kertoneet, millä sanoilla paino oli ollut, millainen äänensävy oli ollut.

Siitä alkoi hiljalleen muotoutua perinne. Päivästä toiseen hän istui lukemattoman monia tunteja sohvalla käsinojaan selkäänsä nojaten ja kännykkää sormissaan veulaten miettimässä samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen. Ja silti Theo ei saanut muodostettua selkeää kokonaiskuvaa tapahtuneesta, hän ei osannut hahmottaa asioita. Ei kyennyt tekemään päätöstä niin suuntaan kuin toiseenkaan. Hän tunsi liian vahvasti ollakseen järkevä ja oli liian järkevä antaakseen tunteiden viedä.

Theo huokaisi tiedostamattaan dramaattisen syvään, raskaasti. Yakini oli alusta asti ollut hänen ja Neonillan suhdetta vastaan. Tyttö ei ollut antanut periksi, väittänyt vain itsepäiseti ettei rastatukka ollut tosissaan Theon kanssa. Useamman kerran Yakini oli saanut isoveljensä huutamaan itselleen, poika oli vain vaivoin onnistunut olemaan lyömättä nuorempaanasa. Hän ei ollut suostunut uskomaan, ei ollut halunnut nähdä tyttöystävänsä teennäisten elkeiden taakse. Se oli ajanut sisarukset kerran toisensa jälkeen riitelemään rajusti, huutamaan toisilleen. Yakini oli monta kertaa kiljunut vasten veljensä kasvoja miten sokea ja sinisilmäinen tämä oli. Ja aivan yhtä usein tyttö oli sortunut kyyneliin kysyessään miksei veli voinut luottaa häneen, poistunut itkien huoneistosta. Eikä mikään ollut saanut Theoa edes harkitsemaan, että Yakini olisi voinut olla oikeassa.

Lopulta Yakini oli vetänyt viimeisenkin kortin hihastaan. Tuo oli sanonut, että Theon pitäisi valita hänen ja Neonillan välillä. Poika oli tyrmistynyt täysin, karjunut pikkusiskolleen että tuo oli lapsellinen ja itsekeskeinen. Eihän tuo voisi pakottaa häntä valitsemaan kahden hänelle tärkeän ihmisen välillä. Tyttö ei ollut perääntynyt, vaan ainoastaan todennut viileästi että jos Theo ei jättäisi Neonillaa niin hän lähtisi. Tähän isoveli oli vastannut että siinäpähän lähtisi, hän ei hylkäisi tyttöystäväänsä. Ei hän oikeastaan ollut ottanut Yakinia todesta ennen kuin vasta seuraavana aamuna, jolloin tyttö oli kaikkine tavaroineen kadonnut ilman mitään ilmoitusta. Eikä tuosta ollut sen jälkeen kuulunut hiiskahdustakaan.

Ja nyt asunto oli lähes apaattisen hiljainen ilman sekä Yakinia että Neonillaa. Poika ei osannut nimetä kumpaa työistä kaipasi kipeämmin, hän halusi molemmat takaisin. Yakinin lähdön jälkeen Neonillan seura oli saanut Theon kestämään, mutta kun tuo rastatukkakin oli lähtenyt, ei pojalle ollut jäänyt mitään. Hänellä oli jäljellä enää oma seuransa ja päänsä sisällä kiertävät ajatukset, joista hän ei saanut tolkkua.

 "No mut jos ne sua kutittaa ni kyl mä voin ne ajella", Theo lupasi, hymyili kuin sanojensa vakuudeksi mahdollisimman suloisesti. Eihän hän viiksistään mielellään luopuisi, mutta Neonillan takia hän tekisi mitä tahansa. Poika kumartui nojaamaan nenällään tytön rintalastaan ja tuhisi hiljaa, tyytyväisenä. Tottakai hän oli tyytyväinen, hänhän oli sievän nuoren neitokaisen rintojen välissä.

Pieni hymy kohosi pojan kasvoille hänen tajuamattaan, kun hän mietti mitä tuhannetta kertaa mitä kaikkea silläkin sohvalla oli tapahtunut.

"Tuu tänne", tyttö virnisti sitten, taputti sohvaa vieressään. Eihän Theo hänen viereensä mahtuisi, mutta esimerkiksi hänen päälleen tuo sopisi aivan loistavasti.
"Ni ehkä mä keksin jotaki millä saa sut paremmalle tuulelle", Neonillan virne leveni aavistuksen verran.

Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon Theo lopulta teki päätöksen. Hän alkoi räpeltää kännykkänsä näppäimistöä, valitsi nimilistalta jo niin tutuksi käyneen numeron ja painoi puhelimen korvalleen jääden odottamaan.

----

Neonilla huokaisi turhautuneena painaessaan kännykkänsä läpän kiinni ja noustessaan seisomaan. Kun kännykkä oli alkanut täristä farkkujen taskussa viereisen huoneen lattialla oli tytön ollut pakko nousta ja siirtyä kylpyhuoneeseen. Vessanpöntön kannella istuen hän oli käynyt lyhyen ja ytimekkään puhelun, jonka aikana hänelle oli muodostunut jonkinlainen suunnitelma. Ei se hyvä suunnitelma ollut, mutta sen olisi kelvattava, koska parempaankaan hän ei sillä varoitusajalla pystyisi.

Theo ei yksinkertaisesti osannut päästää hänestä irti. Tuo oli viikosta toiseen soittanut kerran toisensa jälkeen antamatta periksi tai lannistumatta. Neonilla ymmärsi tehneensä virheen antaessaan puhelinnumeronsa pojalle. Nyt edessä olisi väistämättä uuden numeron hankkiminen, ja se hankaloittaisi kohtuuttomasti hänen muita suhteitaan.

Asialle pitäisi tehdä jotain.

Tyttö mutristi huolellisesti punattuja huuliaan ja vilkaisi kuvajaistaan kävellessään seinällä riippuvan peilin ohitse. Kevyesti hän pöyhi rastojaan samalla kun avasi lukitsemansa oven ja asteli sen toisella puolella hämäränä odottavaan huoneeseen. Harkituin askelin Neonilla asteli lähemmäs sohvaa, pudotti farkkumyttynsä ohi kävellessään kännykkänsä vaatekappaleen päällä.

"Rakas..." Neonilla tavoitteli ääneensä hieman huolestunutta sävyä kiertäessään sohvan. Tumma, kiitettävän hyvässä kuosissa oleva mies istui raskaasti hengittäen juuri siinä, mihin tyttö oli tuon jättänyt. Rastatukka veti toisen suupielensä vihjailevaan hymyyn kiivetessään istumaan hajareisin miehen syliin.

"Voisitkohan sä tehdä mulle pienen palveluksen?" tyttö piti äänensävynsä hieman huolestuneena, tietyllä tavalla epävarmana. Hän painoi toisen kätensä miehen paljasta rintaa vasten, kumartui lähemmäs yltääkseen puremaan kavaljeerinsa korvaa.

"Sun takias mä teen mitä tahansa", mies lupasi välittömästi kiertäessään kätensä Neonillan lanteille, veti toisella kädellään tytön lähemmäs samalla kun työnsi selkäpuolelta toisen kätensä tuon pikkuhousujen sisälle.

---

Theo oli odottanut jo melkein puoli tuntia, ja polttanut sinä aikana viisi savuketta. Pojan teki mieli sytyttää kuudes, mutta hän yritti taistella houkutusta vastaan. Neonilla oli vastannut hänen puheluunsa vihdoin, yritteliäisyys oli saanut ansaitsemansa palkinnon. Eikä siinä vielä kaikki, vaan tyttö oli suostunut tapaamaan hänet. Tapaamispaikka tosin oli vähän outo, Theo ei ymmärtänyt miksei Neonilla vain voinut tulla hänen asunnolleen, muttei kuitenkaan aikonut valittaa. Hän ei valittaisi edes siitä, että tyttö oli reilusti sovitusta aikataulusta myöhässä.

Theo ei kiinnittänyt mitään huomiota häntä lähestyvään huppunsa alle piiloutuneeseen mieheen ennen kuin tuo tarttui kohdalle päästyään hänen hupparinsa rintamukseen. Siinä vaiheessa oli hiukan vaikeaa olla kiinnittämättä tuohon huomiota. Parhaansa mukaan Theo yritti pistää vastaan, mutta mies oli häntä reilusti pidempi ja ilmeisesti käynyt salilla muutaman kerran enemmän, eikä hän mahtanut tuolle mitään.

Raahattuaan Theon tarpeeksi pitkälle sitä kujaa pitkin, jonka lähettyvillä poika oli norkoillut, tönäisi mies uhrinsa kujaa reunustavan rakennuksen seinää vasten. Kujalla oli niin pimeää, ettei Theo nähnyt juuri mitään, eikä osannut varautua tulevaan potkuun ennen kuin tunsi polven jalkovälissään. Poika urahti tukahtuneesti ja putosi polvilleen kun vieras huppumies irrotti otteensa hänestä. Painaen kädet alavatsalleen taipui Theo kumaraan, todella näki tähtiä.

Theo ei tiennyt mistä Neonilla oli ilmestynyt paikalle, mutta kun hän lopulta sai kohotettua katseensa seisoi tyttö hänen edessään näyttäen aivan yhtä hyvältä kuin ennenkin. Tuolla oli päällään vaaleat, jalkoja myötäilevät farkut ja olkaimeton tuubitoppi vaikka oli melkein keskiyö ja ilma viileni aamuyötä kohden koko ajan. Jalassa olevat piikkikorolliset saappaat pidensivät tyttö melkein kymmenen senttiä, ja vapaina rinnoille laskeutuvat rastat korostivat moitteetonta kokonaisuutta villillä leimallaan.

"Jätä nyt jo mut rauhaan", Neonillan ääni oli suorastaan kylmä, siitä ei kuultanut mitään niistä tunteista, jotka Theo oli siitä tottunut kuulemaan. Koska kujalla ei ollut ollenkaan valaistusta ei Theo kyennyt näkemään tytön kasvoja, mutta hän saattoi kuvitella miten tuon eripariset silmät tuijottivat tunteettomina hänen lävitseen.

"Mut... mä rakastan sua", Theo mumisi alistuneena kuin vain se yksi lause voisi muuttaa kaiken taas hyväksi. Poika painoi katseensa asfalttiin edessään, ei edes yrittänyt nousta ylös. Hänet olisi kuitenkin tönäisty takaisin maahan, eikä hän kaivannut lisää iskuja.

"Mä en ois halunnu joutua satuttamaan sua", Neonilla hymähti epäarvostava sävy äänessään. Hetkeksi hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle lähes tukahduttavana. Rastatukka käännähti kannoillaan, hiljaisuus rikkoitu piikkikorkojen kopinaksi asfalttia vasten. Tätä puolta Theo ei ollut tytöstä koskaan ennen nähnytkään, ei ollut osannut aavistaa sen olevan olemassakaan.

"Tietkö, mä sain aika yksoikosen selityksen siitä mitä sulle on tehtävä", koko lyhyen sananvaihdon aikana vaiti taustalla seisonut huppumies avasi suunsa ensimmäistä kertaa korkojen kopinan kadottua kuulumattomiin. Sitten hän otti yhden nopean, hänen kokoiselleen miehelle yllättävän sulavan askelen lähemmäs ja potkaisi säälittämättä maassa polvillaan olevaa poikaa päähän. Potkun voimasta Theo kaatui pitkin pituuttaan asfaltille osittain säikähdyksestä ja osittain kivusta parahtaen.

---

Maatessaan siinä kostealla asfaltilla yksin ja liikuntakyvyttömänä, omaa vertaan nieleskellen, tajusi Theo ensimmäistä kertaa miten asiat todella olivat. Hänen olisi pakko jättää Neonilla rauhaan jos halusi pysyä hengissä. Tyttö oli käskenyt kätyriään jättämään pojan henkiin, mutta huppumies oli tehnyt selväksi ettei tehnyt niin mielellään. Ja ettei Neonilla välttämättä vannottaisi ensikerralla tekemään niin. Theo vain ei tiennyt, mitä järkeä olisi elämässä ilman Neonillaa.

Kaikesta huolimatta hän rakasti tyttöä edelleen.

A/N: Joo, tää on oikeestaan kirjotettu lähinnä vaan, jotta mä voisin harjotella tunteiden kuvailemista ja sellasta... Musta tuntuu, että tässä toistetaan samoja asioita aika paljon, etenkin tuossa toiseksi viimeisessä kappaleessa. Kertokaapa oletteko samaa mieltä, niin koitan tehdä asian eteen jotain. 
Theo on taiteilijanvapaudella raiskattu aivan täysin, pahoitteluni siitä Helille.

Idea lähti aluksi Ilkka Jääskeläisen biisistä Soita. Meinasin lisätä shottiin mukaan myös pätkiä ko. biisistä, mutta jätin sitten kuitenkin sen tekemättä. Biisi on ehkä hyvä kuunnella fiilikseen pääsemikseksi... En osaa sanoa xD

Kommentit ovat kultaakin arvokakampia, joten niistä olen iloinen (:

Enjoy~

"Hyvästi"

Käsi liikkui määrätietoisesti harmaan betoniseinän edessä, puristi sormissaan kirkkaan oranssia pulloa. Tytön ei tarvinnut edes miettiä mitä hän oli tekemässä, käsi tuntui liikkuvan täysin itsestään. Päällä olevan valkoisen hupparin hihat oli kääritty ruttuun kyynärpäiden yläpuolelle, toiseen käsivarteen oli ilmaantunut muutama oranssi tahra.

Kello oli vähän päälle keskipäivän ja tyttö oli melko keskustassa, mutta silti metallipullon pitämä hiljainen suhina oli ainoa hiljaisuuden rikkova ääni. Betoniset seinämät ja rautatien jalkakäytävästä erottava valli sulkivat kaikki äänet taakseen, loivat näennäisen hiljaisuuden. Tyttö oli sen samaisen rautatien ylitse kulkevan sillan alla, missä oli ollut maalaamassa niin monta kertaa ennenkin. Seinässä jonkin matkan päässä oleva pinkki kettu oli samaisen rastatukan aikaansaannosta, samoin kuin muutkin satunnaiset betoniseiniin töherretyt kuvat. Nyt valmistumassa oli uusi kuva, eikä tyttö itsekään ollut ihan varma siitä miltä lopputulos näyttäisi. Hän antoi vain kätensä liikkua.

Minuutit matelivat eteenpäin, hiljaisuus pysyi aivan yhtä rikkomattomana. Yksinäisyys puristi rintakehän kasaan, tuntui paineena silmien takana. Silti kasvot pysyivät päättäväisen ilmeettöminä, keskenään eriväriset silmät tuijottivat seinämään muovautuvaa tekstiä. Ainoastaan leukapielten kiristyminen ilmensi ilmassa lähes käsinkosketeltavana riippuvaa menetyksen tuntua, muuten mistään ei saattanut huomata ettei kaikki ollut aivan kunnossa. Päättäväisenä hän pysyi työssään, maalaaminen taukosi ajoittain pieneksi hetkeksi vain jotta tyttö saattoi vetää hupparin hupun syvemmälle päähänsä tai pyyhkäistä jokusen kasvoille valahtaneen rastan pois. Sormetkin olivat värjäytyneet maalista, ja kun rastatukka erään kerran pyyhkäisi rastat sivuun, jäi poskeen oranssi viiru.

---

Samainen vain kymmenen minuuttia aikaisemmin rautatiesillan alla ollut tyttö seisoi hämärästi valaistussa rappukäytävässä hermostunut ilme kasvoillaan. Hän otti muutaman epävarman askeleen, peruutti heti saman verran ja puraisi ärtyneenä alahuultaan. Syvään tyttö veti henkeä, kuin keräten rohkeutta, ja harppasi sitten nopealla loikalla lähimmän oven luokse, painoi sormensa ovikellolle.

Vaimea kilahdus kuului oven läpi rappukäytävään. Sitä seurasi hiljaisuus, mutta sitten joku raahusti ilmiselvästi sadatellen ovelle. Lukko naksahti ja ovi työntyi auki, valokiila halkoi rappukäytävän hämärän tehden rastatukan hetkellisesti sokeaksi. Oven avannut henkilö erottui vain siluettina oviaukossa ennen kuin silmät tottuivat äkilliseen kirkkauteen.

"Neonilla", ääni oli matala ja hieman karhea, siitä kuulsi hämmennys jonka syytä nimeltä kutsuttu rastatukka ei voinut ymmärtää.

"Theo", tyttö pakotti näennäisen huolettoman virneen kasvoilleen, tiesi että oven avannut mies näki hänet paremmin kuin hän näki tuon.

"Mitä sä täällä?" Theoksi kutsutun miehen ääni oli edelleen hieman hämmentynyt. Hän oli hokenut tytölle kerta toisensa perään, että tuo oli aina tervetullut hänen luokseen, eikä Neonilla silti ei olisi voinut saapua huonompaan aikaan. Rastatukka näytti itsekin ymmärtävän, ettei tämä äkillinen vierailu ollut Theolle kovin mieluisa yllätys. Mies näytti hieman hermostuneelta, eikä ilmeisesti aikonut kutsu häntä sisälle, vaan seisoi edelleen oviaukon tukkeena.

Neonilla oli juuri vastaamassa, kun kuuli Theon takaa asunnosta toiset askeleet. Ne suuntasivat selvästi ovelle, ja hetken kuluttua miehen taakse ilmaantuikin tätä reilusti yli kaksikymmentä senttiä lyhyempi tyttö. Tuolla oli päällään tummanpunainen korsetti ja lähes säädyttömän lyhyt hame, jalassaan yli kymmenen sentin koroilla varustetut saappaat. Kokonaisuuden kruunasivat vihreät, lyhyiksi kynityt hiukset, teräksisen harmaat silmät ja suloinen hymy tummasti punatuilla huulilla. Neonilla tunsi itsensä muotopuoleksi tuon lähes jumalaisen olennon rinnalla.

"Mä tästä lähden", vieras tyttö ilmoitti intensiivinen katse Theoon suunnattuna, selkeä flirtti äänestä erottuen. "Saatte jutella rauhassa", tyttö jatkoi, nousi varpailleen ja painoi suukon miehen poskelle. Theo kavahti kauemmas, näytti lähes ahdistuneelta vihreätukkaisen tytön sipsuttaessa siroin, harkituin askelin rappukäytävään ja lähtiessä kiipeämään portaita alas.

Jäljelle jäänyt kaksikko vajosi kiusaantuneeseen hiljaisuuteen, unohtui kuuntelemaan paikalta poistuneen tytön korkojen kopinaa portaissa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua ulko-ovi kuului aukeavan ja askelten ääni katosi. Ovi paukahti raskaasti kiinni, ääni jäi kimpoilemaan rappukäytävän hiljaisuuteen.

Theo tunsi Neonillan katseen itsessään, mutta tuijotti silti itsepäisesti rastatukan ohitse rappuun. Hissin ovi vaikutti tässä tilanteessa lähes pelastavalta oljenkorrelta, jos sitä tuijottaisi tarpeeksi kauan kaikki varmasti korjautuisi itsestään. Mies ei osannut selittää edes itselleen mikä tilanteen oli rikkonut, mikä pitäisi korjata. Ja silti hänestä tuntui, että jokin olennainen hänen ja tuon rastatukkaisen olennon välillä oli särkynyt.

Ei Theolla ollut mitään salattavaa. Ei hän ollut tilivelvollinen tekemisistään, Neonilla oli itsekin usein sanonut hänelle niin. Eikä hän ennen kaikkea ollut pettänyt ketään. Ja silti olo syyllinen oli, kuin olisi jäänyt kiinni jostain luvattomasta. Hän ei olisi halunnut Neonillan tapaavan Viiaa. Ei ainakaan näin, jos tapaaminen joskus olisikin ollut välttämätön. Mitä se ei Theon mielestä missään nimessä olisi ollut.

"Joko sä kutsut mut sisälle?" Neonilla tiedusteli, kohotti toista kulmaansa tajuttuaan lopulta ettei Theo aikonut sanoa tai tehdä yhtään mitään, tuijotti vain hänen ohitseen jonnekin kuin paraskin patsas. Kysymyksen kuultuaan mies nyökkäsi lähes huomaamattomasti, edelleen ahdistuneen näköisenä, ja astui askeleen taaksepäin ettei enää tukkisi oviaukkoa.

Hämmennys palasi miehen kasvoille kun Neonilla asteli kynnyksen yli vetäen oven kiinni perässään ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Theo oli ollut varma, että tyttö suuttuisi tai ainakin pahoittaisi mielensä tajuttuaan hänen viettäneen yönsä Viian kanssa. Eihän Theolla koskaan muuten ollut vieraita niin aikaisin. Ilmeisesti tyttö ei ollut kuitenkaan ottanut itseensä millään tavalla. Tässä se taas huomattiin, miten ihmeellinen tuo rastatukka oli.

"Musta meidän pitää puhua", Neonilla sanoi hetken hiljaisuuden kuluttua, vetäytyi kauemmas Theosta. Mies huokaisi - ehkä hän oli helpottunut liian aikaisin ja joutuisi sittenkin kuuntelemaan saarnaa Viiasta ja siitä mitä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä tuon kanssa edellisenä yönä.

"Kerro", Theo hieraisi ohimoitaan, uskaltautui kohtaamaan Neonillan katseen vain kulmiensa alta. Syyllisyys paistoi koko olemuksesta ja tuo luimistelu lähinnä huvitti rastatukkaa, joka asteli Theon ohitse ja loikkasi istumaan keittiönpöydän reunalle, oli toisen asunnossa täysin kuin kotonaan. Ei häntä tässä se häirinnyt, että miehellä oli ollut tuo hieman yllättävä vieras luonaan. Oli niin paljon isompiakin asioita mietittävänä.

"Muistatko sä, kun mä kerroin olevani ihastunut suhun?" rastatukka tiedusteli kulmiaan kohottaen. Tytön suorasukaisuus sai Theon säpsähtämään tahtomattaan - he eivät olleet maininneet aihetta sanallakaan sen yhden lyhyen ja jokseenkin vaivautuneen keskustelun jälkeen, jolloin rastatukka oli ensimmäisen kerran maininnut asiasta. Mies ei ollut edes ajatellut koko asiaa sen jälkeen. Ei hän oikein ollut osannut ottaa tyttöä tosissaan, kuka muka ihastuisi hänen kaltaiseensa ihmiseen?

"Muistan", Theo vastasi hieman vastahakoisesti, joutui taas keräämään rohkeutta ennen kuin uskalsi kohdata Neonillan katseen uudestaan. Tytön ilme oli huoleton, kuin tuo olisi puhunut siitä miten rakasti ulkona vallitsevaa kirkasta, lähes sietämättömän kesäistä ilmaa. Vieras ei varmasti olisi osannut tulkita pinnan alla piilottelevia tunteita, mutta Theo tunsi rastatukan niin hyvin, että olisi voinut lukea ne kuin avoimesta kirjasta jos olisi kiinnittänyt niihin huomiota. Hän ei vain yksinkertaisesti pystynyt katsomaan rastatukkaa nolostukseltaan ja hämmennykseltään niin pitkiä aikoja kerralla, että olisi voinut huomata silmissä välkehtivän tuskan.

"Mä..." rastatukka nielaisi, haki hetken oikeita sanoja, "haluaisin vaan tietää, et onko mulla ikinä mitään mahdollisuuksia."

Theo säpsähti taas, kohotti katseensa Neonillaan ja painoi sen sitten saman tien takaisin lattiaan. Tilanne olisi ollut riittävän hämmentävä jo ilman tällaista puheenaihettakin. Olosuhteiden piti olla tarkkalleen oikeanlaiset, että miehen voi saada puhumaan tunteistaan, ja tämä tilanne oli kaukana sellaisesta.

"Sä tiedät etten mä ole ollenkaan seurustelevaa tyyppiä", Theo mumisi tuijotellen lattiassa olevaa tahraa. Hän mietti, mistä moinen läiskä oli muuten puhtaaseen lattiaan mahtanut ilmaantua, ja yritti paeta ajatuksissaan mahdollisimman kauas siitä tilanteesta johon oli täysin kylmiltään joutunut.

"Niinhän mä tiedän", rastatukka sanoi hieman kysyvään sävyyn, odotti selvästi miehen sanovan vielä jotakin. Eihän tämä nyt mitenkään voinut olla tässä, ei mies voinut ohittaa hänen kysymystään vain tuollaisella vastauksella.

"Joten tuskin sulla on", Theo jatkoi äärimmäisen vaivautuneen hiljaisuuden venyttyä mielestään liian pitkäksi. Hän kiskoi katseensa irti lattiasta vain kohdistaakseen sen jääkaappiin, pakotti itsensä liikkeelle.

"Haluatko sä aamupalaa?" mies kysyi, antoi ymmärtää että aihe oli käsitelty siltä erin loppuun. Hän olisi ehkä vastannut toisin, jos ei olisi ollut niin kamalan hämillään. Jos ei olisi täysin varoittamatta joutunut sellaiseen tilanteeseen. Ja ennen kaikkea hän olisi ehkä valinnut sanansa toisin, jos olisi tiennyt mitä vain nuo neljä sanaa saisivat aikaan.

"En mä kiitti, mulla on vähän kiire", Neonillan hymy oli niin uskottava, että vilkaistessaan tyttöä kulmiensa alta ei Theo huomannut tuossa mitään outoa. Tyynen pinnan alla kupliva epätoivo jäi mieheltä täysin huomaamatta rastatukan astellessa ovelle tuttuun hieman tanssahtelevaan tyyliinsä. Theo ei ollut koskaan käsittänyt, miten maiharit jalassa voi liikkua niin sulavasti.

"Hei... Tietkö sä sen sillan, jonka alla mä aina välillä käyn maalaamassa?" Neonilla pysähtyi käsi ovenkahvalla ja kääntyi katsomaan Theoa olkansa ylitse. Mies tuijotti jääkaapin sisältöä hieman kummastunut ilme kasvoillaan, nyökkäsi päätään vähän.

"Joo. Miten niin?"

"Kunhan mietin", rastatukka naurahti katkera sointu äänessään.

Theo uskaltautui rentoutumaan vasta kun ovi oli kolahtanut kiinni tytön perässä. Hän paukautti jääkaapin oven kiinni ja painoi selkänsä sitä vasten, valui lattialle istumaan ja nosti kädet kasvoilleen. Pitkä, rasittunut huokaisu karkasi hänen huuliltaan, kulmat vetäytyivät kurttuun. Se oli ollut äärettömän kiusallista. Hänen pitäisi varmaan myöhemmin soittaa Neonillalle ja pyytää anteeksi kummallista käytöstään, mutta ensin hänen pitäisi päästä hämmennyksestään ja turhista syyllisyydentunteistaan eroon.

---

Vaikka aikaa oli kulunut kolme kuukautta, sai sen päivän muisteleminen edelleen tuskan leviämään hänen sisälleen. Tuntui kuin rintaan olisi revennyt ammottava aukko siihen, missä sydän oli ennen sijainnut. Ennen kuin joku oli tullut repimään sen paikoiltaan, raastanut sen kappaleiksi ja paiskannut maahan. Kipu oli ainoa, mitä enää pystyi tuntemaan. Sisikunta oli jäässä, vain vartalon lävitse silloin tällöin kuumana humahduksena lyövä pahoinvointi sai sen hetkeksi sulamaan.

Ilma oli sateisen harmaa. Sellainen se oli ollut Theolle jo kolme kuukautta yhtä soittoa. Muut olivat eläneet kuuminta kesää vuosikausiin, mutta hänen taivaaltaan oli aurinko kuollut. Varjot kurkottelivat ahnaina miestä kohti, pala palalta kiskoivat häntä mukaansa. Ei ollut väliä, millainen ilma oli, kun hänelle kaikki kuitenkin oli samaa kylmää ja kosteaa, pimeää.

Pää painui väsyneen huokaisun saattelemana nojaamaan takana olevaan seinään. Huppari ja farkut päällä heinäkuun helteessä olisi pitänyt olla tuskastuttavan kuuma, mutta Theo paleli vaatetuksestaan huolimatta. Epätasainen sora tuntui inhottavalta hänen allaan, mutta se jäi kakkoseksi muille tunteille. Sille, miten joku oli kiertänyt raskaan kettingin rintakehän ympärille ihan liian kireälle salpaamaan hengityksen. Ja sille, miten joku kerran toisensa jälkeen upotti häneen fileerausveitsen, veti sen hänen lävitseen ja jätti rintakehään uuden syvän, parantumattoman viillon. Sydän loisti poissaolollaan: oli ikävä sitä, miten se oli joskus kiihtyneenä paukuttanut rintalastaa vasten. Myös sielu oli ilmisevästi tiessään: joskus hänkin oli kyennyt tuntemaan riemua, rakkautta, häpeää. Nyt miehen tunneskaala koostui ainaisesta tuskasta, itsesyytöksistä ja katumuksesta. Mikä tahansa muu tunne olisi ollut tervetullut, mutta kaikki muu oli poissa, tavoittamattomissa, kuin ei olisi koskaan paikalla ollutkaan.

Tummat, hupun kasvoille luoman varjon takia lähes mustat silmät tuijottivat vastapäisessä seinämässä oranssina loistavaa kirjoitusta. Lähellä tuota tekstiä oli pinkkiä ja turkoosia hehkuva kettu, joka tuijotti miestä kumman syyttävänä, soimaava katse mustissa nappisilmissään. Ja siinä ihan ketun jalkojen juuressa oli mustalla maalilla ikuisutettuna taiteilijan nimikirjoitus, hieman epäselvänä mutta silti täysin luettavissa. Neonilla.

Siellä, juuri sen sillan alla Theo vietti nykyään lähes kaiken aikansa itseään vihaten ja ikävässä riutuen. Ei hänelle oikeastaan ollut jäänyt mitään muutakaan paikkaa mihin mennä. Kotona seinät kaatuivat päälle ja huoneissa kumiseva hiljaisuus teki kuuroksi. Se hiljaisuus sai syyttävät, raastavan tutut mutta silti ajan niin vieraiksi muuttamat äänet kuiskimaan vihamielisiä lauseitaan ilmaan. Eikä kukaan kaivannut häntä missään, hän ei ollut tervetullut minnekään. Itse hän ei puolestaan kaivannut kuin sitä yhtä ihmistä, jota ei enää milloinkaan voisi saada luokseen. Enää ikinä ei voisi silittää tuon karheita, epäsiistejä rastoja. Enää ei saisi tuntea tytön huulia omillaan. Ei voisi kuunnella tuon pehmeää, asiasta toiseen täysin epäloogisesti hyppelehtivää ääntä, tai naurua joka oli ollut kuin musiikkia hänen korvilleen.

Ikävä oli ihan valtava, eikä asiaa helpottanut ollenkaan se, että ero oli täysin hänen omaa syytään. Hän oli ollut typerä, töykeä ja ajattelematon, tajuamattaan luokannut sitä ainoaa ihmistä, jonka tunteista välitti. Satuttanut ainoaa, jonka puolesta olisi ollut valmis vaikka kuolemaan. Menettänyt sen ainoan, jonka takia elämässä oli ollut mitään mieltä.

Silti Theo ei ollut itkenyt kyyneltäkään. Ei, jollei laskettu niitä liian yksinäisinä öinä vuodatettuja paria kyyneletä, joita hän ei myöntänyt edes itselleen. Itkeminen olisi voinut auttaa, se olisi voinut viedä palan sitä häntä raastavaa pahaa oloa pois. Tai ainakin se olisi saanut tuntemaan muutakin kuin ainaista katkeruutta. Surunkin hän olisi ottanut avosylin vastaan vain, koska jostain syvältä hänen sisältään kumpuava epätoivo teki hitaasti mutta varmasti hulluksi. Eikä hän siitä huolimatta yksinkertaisesti osannut itkeä.

Mies puristi käsissään resuista, kärsineen näköistä pehmolelua. Haalistuneen keltainen pupu, jolla oli erikokoiset mustat napit silminään ja jonka toinen korva oli hieman kömpelösti ommeltu takaisin jonkin onnettomuuden jäljiltä. Theo ei millään jaksanut muistaa pehmoeläimen nimeä, vaikka oli ihan varmasti kuullut sen joskus. Hän oli rääkännyt aivojaan asialla päivästä toiseen vain saadakseen jotain ajateltavaa, muttei silti onnistunut muistamaan. Sen sijaan hän oli tyytynyt käymään läpi uudestaan ja uudestaan mielessään hänen ja Neonillan keskusteluja. Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien jokaista, josta hän vain muisti vähääkään. Ja niiden keskustelujenkin muistot olivat alkaneet hiljalleen kulua pois, jättäen uhkaavasti jälkeensä vain tyhjyyden.

Se kani oli ainoa muisto, jonka mies oli onnistunut rastatukasta säästämään. Hieman yli kolme kuukautta sitten oli Theo järkyttävän uutisen kuultuaan lähtenyt käymään Neonillan luona, autotallissa jossa tuo perheensä omakotitalon yhteydessä oli asunut. Perhe oli luonnollisesti saanut kuulla uutiset myös, tosin hieman eri tietä kuin Theo itse. Jehovan todistajien lahkoon kuuluvat vanhemmat eivät olleet milloinkaan hyväksyneet tyttärensä päätöstä erota kirkosta, vaan olivat jo lähes kaksi vuotta kieltäneet lapsensa olemassaolon täysin. Ja sieltä autotallistahan Theo oli nuo löytänyt pakkaamasta koko perheen voimin vanhimman tyttärensä tavaroita jätesäkkeihin. Kaatopaikalle nuo olivat varmaan tavarat kuljettaneet, eikä Theo ollut onnistunut haalimaan mukaansa kuin sen paikatun pehmolelun ennen kuin Neonillan isä oli häätänyt hänet tiehensä ilmakiväärin kanssa uhaten. Rastatukka oli joskus kertonut saaneensa sen pupun vanhemmiltaan sinä päivänä jona oli syntynyt, ja siitä lähtien pehmolelu oli nukkunut yönsä tytön vieressä. Mies painoi kanin kasvojaan vasten, veti syvään henkeä nenänsä kautta. Enää kankaasta ei saattanut erottaa Neonillan tuoksua, jonka muisto oli sekin alkanut Theon mielessä haalistua. Miehen oma tuoksu oli tarttunut pehmoleluun.

Theoa pelotti se, miten Neonillan muistot alkoivat lipsua hänen mielestään. Aivan kuin tyttöä ei olisi koskaan ollutkaan. Aivan kuin tuo olisi ollut vain hänen oman mielikuvituksensa tuotetta. Lopulta tämä kaikki veisi hänen järkensä, eihän sellaista voinut muutenkaan kestää. Ja sitä mies oikeastaan odotti, se oli ainoa mihin hän enää tähtäsi. Koska ehkä sitten, kun hän todella menisi järjiltään, hän saisi oman rakkaan enkelinsä takaisin vierelleen, mihin se kuuluikin.

Hieman yli kolme kuukautta sitten oli Neonilla lähtenyt Theon asunnolta toivonsa menettäneenä, täysin murtuneena. Tyttö oli suunnannut juuri sille sillalle, jonka alla mies nyt istui häntä muistelemassa. Kärsivällisesti oli rastatukka odottanut, ja lopulta se oli palkittu. Juna oli kaartanut näkyviin mutkan takaa, tyttö oli kiivennyt sillan kaiteelle ja pudottautunut huimaa vauhtia kiitävän junan alle.

---

Kun aikaa oli kulunut vajaat viisitoista minuuttia, herätti etäältä kuuluva kohina tytön transsista, johon hän tuntui vajonneen. Rastatukka kumartui nappaamaan maassa lojuvan reppunsa, työnsi oranssin pullon siihen ja heilautti sitten maastokuvioidun laukun olalleen. Hän perääntyi askeleen, painoi selkänsä viileää seinää vasten vain juuri ja juuri ajoissa. Ohi kolisteli juna hurjaa vauhtia, vain alle puolen metrin päässä tytöstä. Ei olisi tarvittu kuin yksi väärässä paikassa törröttävä metallipalkki, ja tyttö olisi tullut raastettua palasiksi.

Kasvot pysyivät edelleen täysin ilmeettöminä koko sen ajan, jonka rastatukka tuijotti ohi vilistävää junaa. Heti kun hiljaisuus palasi ennalleen, kuin sitä ei olisi koskaan rikottukaan, harppoi tyttö raiteiden yli. Parin metrin päähän päästyään hän kääntyi, jäi selvästi ihailemaan aikaansaannostaan. Se oli hyvin yksinkertainen, koruton. Ja silti omalla tavallaan kaunis, mieleenpainuva.

Pieni hymy kohosi kalpeille kasvoille juuri ennen kuin tyttö käänsi selkänsä maalaukselleen ja lähti kapuamaan rautatien muusta maailmasta erottavan vallin yli aikeenaan mennä käymään Theon luona. Jälkeensä hän jätti - varmuuden vuoksi, jos keskustelu miehen kanssa etenisi niin kuin hän pelkäsi - vain sen yhden sanan harmaaseen betoniin.

Hyvästi

Title: Kaksikymmentä minuuttia
Author: Lusikka
Beta: Ei ole, joten virheistä ilmottakaa
Genre: Jotain draaaamaaaa xDD
Paring: Theo/Neonilla
Rating: K-15 tää taitaa olla, vaikka K-18 oli alunperin tähtäimessä
Warnings: Huono kielenkäyttö, väkivalta, verta, murha.
Disclaimer: Hahmot ovat kaikki roolipélihahmoja, Neonillan omistan minä, Theo on Helin remmissä ja Pyry puolestaan Meijun hahmo. Idea lähti Helskulta alun perin. Rahaa tai muitakaan korvauksia en saa, mitä nyt hyvän mielen.

A/N: Joo, Helskulta sain idean tähän joskus yön pimeimpinä tunteina. En osaa kirjoittaa väkivallasta tai muustakaan tällasesta, joten kommentit ois tärkeitä. Taiteilijanvapaudella muutin hahmoja hiukan, mutta oikeestaan niistä tuli mielestäni aika oikeanlaiset. Mitä nyt Theosta tuli jossain kohdissa hiukan hempeä x)

Ja vaikka parituksena nyt on Theo/Neonilla, niin siitä sen verran, etteivät nuo ole yhdessä kuitenkaan. Eivät ainakaan tarinan kirjoitushetkellä, siis.

Enjoy~

Kaksikymmentä minuuttia

Neonilla oli juuri herännyt, eikä ihan vielä jaksanut nousta. Raajat olivat nukkumisen jäljiltä kumman raskaan tuntuiset ja sängyssä oli liian lämmin. Rastatukka oli haudannut kasvonsa vieressään edelleen tasaisesti tuhisevan miehen olkavarteen ja hengitti nyt tyytyväinen, uninen hymy huulillaan tuon tuoksua. Miehen toinen käsi oli kiertynyt hänen alaselälleen, mistä se unissaankin piti vaistomaisen tiukasti kiinni. Ihan kuin tuo olisi pelännyt vieressään lepäävän olennon pakenevan, katoavan jonnekin. Vaikka eihän Neonilla minnekään ollut menossa, siinä oli hyvä olla.

Kun mies liikahti unissaan ja tuhahti, jäykistyi Neonilla hetkeksi. Tuntiessaan karheiden sormien tapailevan alaselkänsä paljasta ihoa rentoutui tyttö kuitenkin uudelleen, puhalsi nenänsä kautta ilmaa toisen iholle. Se sai nuorukaisen värähtämään tahtomattaan: puhallus kutitti.

"Huomenta", Theon käheä ääni toivotti, hymyn saattoi kuulla unisesta äänestä. Neonilla kohotti päätään juuri sen verran, että saattoi kohdata toisen tummien silmien lempeän katseen, nähdä uneliaan virneen suupielissä.

"Huomenta", rastatukka virnisti suloisesti ja kiemurteli hieman lähemmäs toisen lämmintä vartaloa, painoi kasvonsa paljasta rintaa vasten. Vieressä makaava mies suorastaan hohkasi kuumutta, paraskin lämpöpatteri olisi varmasti ollut kateellinen.

"Kuule", hieman mietteliäs ääni aloitti, mutta aloitettu lause katkesi leukoja repivään haukotukseen. Haukotus puolestaan sai silmät kostumaan, minkä vuoksi toinen käsi oli irrotettava vieressä makaavan hennon olennon ympäriltä. Kämmensyrjä kävi pyyhkäisemässä silmiin kihonneet kyyneleet pois palaten sitten peiton alle. Käsivarsi kiertyi vielä aikaisempaakin tiukemmin pitämään kiinni tuosta rastapäisestä tytöstä.

"Katso mua", äänessä oli käskevä sävy, mutta silti se teki Neonillalle selväksi, ettei hänen olisi pakko totella. Kuitenkin tyttö kohotti kasvonsa, jotka oli vain hetki sitten painanut toisen rintaa vasten, ja kohdisti keskenään eriväristen silmiensä katseen miehen tummiin, valaistuksesta johtuen lähes mustiin silmiin. Vähän aikaa he vain katselivat toisiaan, söivät katseillaan toistensa kasvoja, mutta sitten nuorukainen jatkoi puhumista.

"Mitä oikeestaan tapahtu?" Theo tiedusteli, kohotti patjalla toimettoama lojuvaa kättään ja kosketti varovasti tummunutta ihoa itseään vasten painautuneen tytön silmäkulmassa.

"Ei mitään", Neonilla pudisteli päätään hieman ponnettomasti, kyllästynyt ilme kasvoillaan. Edellisenä päivänä oli käyty pitkä keskustelu siitä, miten rastatukka oli saanut mustan silmän, mutta tyttö ei ollut suostunut kertomaan. Ainoa, mitä hän oli sanonut, oli ollut toteamus siitä, että se oli tapahtunut vahingossa. Kukaan ei ollut tarkoituksella satuttanut häntä. Eikä se vastaus ollut miellyttänyt Theoa ollenkaan.

"Älä viitsi", mies huokaisi ja pyöräytti silmiään, "sun silmä on mustana. En mäkään ihan tyhmä ole." Sormet olivat alkaneet taas tapailla rastatukan alaselkää, Theo saattoi tuntea ihon alla olevien lihasten värähtelevän hänen kosketuksensa alla lähes huomaamattomasti. Se sai pienen hymyn kohoamaan suupieliin, mutta ilme pysyi silti vaativana, periksiantamattomana. Hän halusi totuuden.

"Lupaatko ettet suutu, jos mä kerron?" tyttö katsoi vetoavasti Theoa. "Ku se ihan oikeesti oli vahinko", Neonilla jatkoi, imaisi alahuulen hampaidensa väliin niin kuin aina ollessaan epävarma tai huolissaan. Hän tiesi, ettei Theo tulisi pitämään siitä, mitä hän sitten aikoikin kertoa.

"Älä oo huolissas", Theo virnisti vinosti ja kumartui painamaan kevyen suukon rastatukan otsalle vain päästäkseen sen verran lähelle tyttöä, ettei tuo voisi erottaa epävarmuutta hänen ilmeestään. Mies kun ei ollut ollenkaan varma, voisiko olla suuttumatta. Ei nyt, kun Neonilla oli erikseen vannottanut häntä pysymään rauhallisena. Sitten, vetäytyessään taas kauemmas ja painautuessaan nojaamaan yläselkänsä sängyllä lojuviin tyynyihin, pyyhkäisi Theo muutaman rastan pois enkelinsä kasvoilta.

"Me riideltiin Pyryn kanssa", Neonilla aloitti kuulostaen siltä, että harkitsi tarkkaan jokaista sanaansa. Hän saattoi tuntea Theon jännittyvän vieressään tuon kuullessa Pyryn nimen. Pojat olivat poikia, eivätkä nuo kaksi olleet koskaan varsinaisesti, no, voineet sietää toisiaan. Rastatukkaa hämmensi se, ettei Theo varsinaisesti ollut luvannut olla suuttumatta. Tuo oli ainoastaan luvannut, ettei tytöllä itsellään olisi mitään hätää.

---

"Tajuatko sä ollenkaan miten huolissani mä olin?" Neonilla tivasi silmät suorastaan kipunoiden. Pyry oli häntä melkein kaksikymmentä senttiä pidempi, mutta tytön raivon edessä hän tuntui jotenkin kutistuvan. Hyvä että pituuseroa edes huomasi kun poika kyyristeli nolona katse lattiassa.

"Me sovittiin et nähään. Ja sit sä et vastaa puhelimeen! MÄ SOITIN AINAKIN SATA KERTAA!" Neonilla lähestulkoon kiljui. Ääni oli paljon puheääntä kovempi, kiihtymyksen kimentämä, melkein hysteerinen.

"Mä vaan unohdin..." Pyry mumisi nolona. Hän ei kestänyt kohdata tytön katsetta kun tuo oli niin raivoissaan. Kyynelten saattoi tuntea polttavan silmien takana, taas hän oli mokannut. Ja ihan syystähän tyttö oli vihainen, hän olisi itsekin ollut huolissaan jos tuo olisi sillä tavalla jättänyt vastaamatta, etenkin kun tapaamienn oli sovittu ennalta.

"Mä vaan unohdin", Neonilla matki pojan sanoja liioitellun säälittävä sävy äänessään, "ei ihan kauheesti lohduta!"

"Kun mä en kerran ole edes muistamisen arvoinen, niin mä taidan lähteä jonnekin missä mua arvostetaan vähän enemmän", tyttö jatkoi hyökkäystään kun ei saanut Pyryä reagoimaan mitenkään. Sanat tuntuivat sivaltavan poikaa tehokkaammin kuin yksikään ruoska, pojan katse kimmahti lattiasta Neonillan raivostuneisiin kasvoihin.

"Tietenkin sä olet, enemmänkin!" poika parahti hätääntyneenä, kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Taas hän oli pilannut kaiken ja onnistunut raivostuttamaan ainoan ystävänsä.

"Ei siltä vaikuta", Neonilla sähähti yhteenpuristettujen hampaidensa välistä ja käännähti kannoillaan. Hän suuntasi kiukkuisesti lattiaa vasten kopisevat askeleensa ovelle, muttei päässyt pitkällekään kun pitkät, laihat sormet tarttuivat hänen ranteeseensa.

"Älä mee", Pyryn äänessä oli aneleva sävy hänen yrittäessään pidätellä tyttöä. Koska poika ei ollut järin vahva, ei olisi tarvittu kovin suurta nykäisyä tämän otteesta murtautumiseen. Neonilla kuitenkin kiskaisi kätensä irti tuon otteesta aivan liian kovaa, ja liioiteltu riuhtaisu sai hänet menettämään tasapainonsa.

Seuraava mitä kumpikaan tajusi, oli tilanne jossa Neonilla makasi kyljellään lattialla eteisessä olevan lipaston vieressä hiljaa uikuttaen ja kädet vasemman silmän päälle painettuina. Lattialla oli verta. Pyry läimäytti kauhistuneesti voihkaisten kädet suulleen ja vihasi itseään aivan kamalasti.

---

"Theo?" Neonillan ääni havahdutti miehen ajatuksistaan tytön lyhyen ja melko onnettoman kertomuksen päätyttyä. Tytön kasvoilla oli huolestunut ilme, ja hän oli kumartunut lähemmäs. Theo saattoi tuntea lämpimän hengistyksen kasvoillaan, ja pakotti pienen hymyn huulilleen.

"Ethän sä ole vihainen?" rastatukka kysyi hieman hermostunut sävy äänessään, jyystäen taas hampailla alahuultaan. Hän oli kyllä painottanut jokaisessa välissä, ettei Pyry ollut tehnyt sitä tahallaan, mutta tiesi myös Theon suhtautuvan itseensä melkein liiankin suojelevasti.

"En tietenkään", Theo vakuutti ja sai aikaiseksi melko uskottavan hymyn, "sehän oli vahinko." Miehen jännittyneiden lihasten saattoi hiljalleen tuntea rentoutuvan, ja tuohtumuksen kiihdyttämä hengitys tasaantui normaaliksi. Jos vain rastatukka olisikin tiennyt, millaisten ponnistusten takana tämä näennäinen rauhoittuminen oli.

"Ootko varma?" Neonilla kohotti toista kulmaansa, näytti hieman epäluuloiselta. Sormet, jotka olivat alkaneet taas piirrellä satunnaisia kuvioita tytön alaselälle, pysähtyivät kesken liikkeensä. Vapaa käsi koukistui vartalon alle ja mies kohottautui kyynärpäänsä varaan että saattoi luoda rastatukkaan mahdollisimman vakuuttavan katseen.

"Luota muhun", Theon toinen suupieli kohosi huvittuneeseen virneeseen ja mies kumartui painamaan nopean suukon selälleen kääntyneen tytön huulille.

"Onks meillä mitään syötävää?" mies kysyi rikkoen siten hetkeksi huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden. Lempeä ilme silmissään tutkaili Theo tyttöä katseellaan. Tuon normaalisti niin täydellisten kasvojen näkeminen tuolla tavalla ruhjottuina sai Theon veren kiehumaan. Oli vaikeaa pitää hengitys tasaisena ja ilme kurissa.

"Säkö aiot jäädä pidemmäks aikaa?" Neonilla kohotti kulmiaan kiinnostuneena, tuntui unohtavan aikaisemman keskustelun juuri niin kuin Theo oli toivonutkin. Hän ei halunnut enkelinsä ajattelevan sitä kusipäätä. Hän kyllä hoitaisi tuon päiväjärjestyksestä ajallaan, Neonillan ei tarvitsisi murehtia siitä.

"Tietenkin", mies naurahti hieman pahaenteisesti, virnisti leveästi tytön tyytyväiselle ilmeelle. Ei hän lähtisi ennen kuin häädettäisiin, eikä Theo uskonut, että Neonillalla olisi syytä ajaa häntä pois.

"Niin että me tarvitaan jotain ruokaa", Theo jatkoi, alkoi sivellä sormenpäillään tytön vatsaa kun ei enää tuon käännyttyä päässyt käsiksi alaselän ihoon. Jos hän muisti oikein, ei rastatukan jääkaapissa ollut edellisenä iltana ollut paljon muuta kuin yksinäisyyttään itkevä valo. Se kertoi omaa tarinaansa siitä, että tyttö oli ollut liian kiireinen käydäkseen kaupassa.

"Sitte pitäis mennä kauppaan", Neonillan huulet mutristuivat tyytymättömästi. Hän ei olisi millään halunnut nousta, siinä oli liian lämmintä ja mukavaa. Olkoonkin, että tyttö oli itsekin nälkäinen syötyään viimeksi edeltävänä päivänä. Nytkin kello oli jo reilusti yli puolenpäivän.

"Mä voin mennä", Theo tarjoutui ja kohotti kysyvään sävyyn toista kulmaansa. Ei hän halunnut saada tytön oloa epämukavaksi, mutta se ei myöskään ollut ainoa syy tälle ritarillisuudelle. Ei välttämättä edes se tärkein.

"Voisitsä?" rastatukan ilme suli jollain tapaa kovin hellyttäväksi kun hän mittaili katseellaan toisen jo niin tutuiksi käyneitä piirteitä. Eihän Theo mikään herrasmies ollut, todellakaan, mutta löytyi tuostakin ilmeisesti tarpeen vaatiessa hitunen ritarillisuutta.

"Tietenkin", mies naurahti hilpeästi ja kumartui vielä painamaan suukon Neonillan otsalle ennen kuin kömpi tuon yli sängyn reunalle. Hetken hän mittaili lattiaa katseellaan, mutta sitten etsimänsä löydettyään ponkaisi seisomaan, nappasi bokserinsa lattialta ja kiskoi ne jalkaansa.

"Mitä mä tuon?" Theo vilkaisi olkansa ylitse edelleen peiton alle käpertynyttä Neonillaa, joka puolestaan seurasi kiinnostuneena kun hän kiskoi farkkuja ylleen.

"Yllätä mut", rastatukka naurahti ilkikurisesti, tietäen kyllä ettei Theo varsinaisesti rakastanut yllätysten järjestämistä. Tämä saikin miehen muljauttamaan silmiään ja murahtamaan epäarvostavasti, mutta hän ei alkanut pistää vastaan ja se oli pääasia.

"Järjestyy", Theo virnisti kiskoessaan hupparin päälleen. Tuttuun tapaan hän veti hupun päähänsä ja vetoketjun kiinni melkein leukaansa saakka. Tarkistettuaan pikaisesti että tupakat ja kännykkä olivat mukana suuntasi nuorukainen askeleensa ovelle.

"Nähdään kohta", mies naurahti, vilkaisi vielä rastatukkaa olkansa ylitse ennen kuin pujahti ulos.

---

"Theo", Pyryn ääni oli hieman kummastunut kun hän löysi tuon tumman miehen ovensa takaa. Ylipäätään poika ei ollut uskonut, että Theo tietäisi hänen uutta osoitettaan. Siinä tuo kuitenkin seisoi, eikä selvästi aikonut odottaa kutsua päästäkseen sisään. Kovakouraisesti Theo tönäisi hartiallaan Pyryn tieltään ja harppasi kynnyksen yli sisälle vetäen oven kiinni perässään.

"Mitä sä täällä?" Pyry tiedusteli hieman tyytymättömänä hieroessaan olkavarttaan, johon tuon lähes vieraan miehen hartia oli osunut. Theo oli ottanut muutaman askeleen peremälle asuntoon ja katseli nyt halveksivasti ympärilleen. Muuttolaatikoita oli edelleen siellä täällä, huonekalut olivat lähes kaikki käytettyinä ostetun näköisiä ja asunto oli jotenkin kovin kolkko. Saatuaan katselemisesta tarpeekseen käännähti mies uhkaavan hitaasti kannoillaan ja käänsi raivoa tihkuvan katseensa itseään joitakin senttejä pidempään mutta huomattavasti heikkorakenteisempaan poikaan. Kohta olkavarren särky oli vähäisin Pyryn huolista.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Pyry ehtinyt tajuta mitään ennen kuin hänen selkänsä mätkähti vasten eteisen seinää. Tasapaino olisi pettänyt elleivät Theon sormet olisi puristuneet hänen kaulalleen ja pakottaneet siten hänet pysymään pystyssä. Tumma mies painoi kasvonsa niin lähelle rastatukkaa, että tämä saattoi tuntea tuon tupakalta lemuavan hengityksen kasvoillaan.

"Sä et enää ikinä koske Neonillaan", Theo murisi matalalla, uhkaavalla äänellä. Tuon silmät kapenivat raivosta, pupillit olivat hämärässä huoneessa luonnottoman suuret. Pyry seisoi aivan liikkumattomana paikoillaan ja koitti olla välittämättä henigitysteitään puristavista sormista. Hänen ilmeensä kuvasti puhdasta järkytystä ja pelkoa siniharmaiden silmien katse poukkoilessa tämän vihamielisen vieraan kasvoissa.

"Se oli vahinko", Pyry kähisi loputtomalta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen kuulostaen jopa omaan korvaansa säälittävältä. Kurkulle puristuneet sormet vaikeuttivat hengitystä, jokaisen hengenvedon eteen piti tehdä kohtuuttomasti töitä ja aina uloshengityksen myötä ote tiukkeni.

Rastapää ei taaskaan ehtinyt tajuta mitä tapahtui ennen kuin jo makasi lattialla tismalleen samassa paikassa kuin Neonilla pari päivää aikaisemmin. Ohimossa jyskyttävänä huutava kipu kieli siitä, että pää oli iskeytynt johonkin, lämpimän tunteen levitessä koko oikealle puolelle päätä tajusi poika vuotavansa verta. Theo puolestaan seisoi edelleen aloillaan, selkä häneen päin ja hartiat kiihtyneen hengityksen tahdissa kohoillen.

"Sä yhtä kaikki satutit sitä", mies ärähti ja heilautti päätään taaksepäin kuin yrittäen hillitä itseään. Hän ei ollut koskaan pitänyt tuosta pojasta, siitä miten se liehitteli hänen Neonillaansa. Ja nyt kun hän tiesi, että Pyry oli satuttanut tyttöä, ei hän mitään muuta halunnut niin paljon kuin kostaa.

"Mä en halunnut satuttaa", lattialla makaava rastatukka selitti katkonaisesti. Kurkkuun ja päähän sattui, eikä hengittäminen vieläkään ollut helppoa vaikka hengitysteitä puristavat sormet olivatkin poissa.

"Luuletko sä että mua kiinnostaa?" Theo, jonka päässä ollut huppu oli valahtanut pois, kääntyi kannoillaan ja astui muutamalla pitkällä askeleella Pyryn luokse. Hän seisoi ihan rastatukan vieressä ja katsoi julma ilme kasvoillaan miten poika kampeutui huojuen, lipastosta tukea pitäen seisomaan. Ohimoon lipaston kulmasta porautunut haava irvisteli avonaisena kalpeassa ihossa ja vuoti vuolaasti verta Pyryn kasvoille. Päätellen siitä, miten epämuodostuneelta pojan pää näytti, oli kallo luultavasti murtunut ohimon tienoilta, ja verenhukka astuisi kuvioihin nopeasti.

Pyry ei ehtinyt seisoa siinä huolestuttavasti huojuen ja ohimoaan varovasti tunnustellen kuin alle minuutin, kun Theo oli liikahtanut äkisti lähemmäs. Mies tönäisi uhriaan raskaasti rintaan ja sai hänet kaatumaan pitkin pituuttaan, kovaäänisen rämähdyksen saattelemana olohuoneen puolelle. Rastatukka tuntui tajuavan tilanteen vakavuuden vasta silloin, tuo kääntyi vatsalleen, tuki ylävartalon kyynärpäihinsä ja nousi kontilleen.

"Se oli vahinko", ihan rastatukan taakse astunut mies naurahti kylmästi.

"Mä en halunnu satuttaa sua", Theo jatkoi kohottaessaan oikean jalkansa. Pyry ulvahti kivusta ja romahti takaisin lattialle kun miehen kenkä iskeytyi hänen vartaloonsa. Kylkiluut antoivat äänekkäästi napsahdellen periksi kengän tieltä, eikä rastatukka enää tiennyt pidelläkö käsillään kylkeään vai päätään.

Uhkaavana hänen yläpuolellaan kohoava mies harppasi lähemmäs, ja yrittäessään liikkua tajusi Pyry tuon astuneen hänen rastoilleen. Päätä ei pystynyt liikuttamaan mihinkään suuntaan, eikä Theon kasvoilla häivähtänyt vähäisintäkään merkkiä katumuksesta tai säälistä.

"Anna mun olla", Pyry yritti pitää äänensä vakaana, mutta lauseen loppua kohti se muuttui vain surkeaksi, eläimelliseksi voihkaisuksi.

"Tiedäthän sä, ettet sä enää ikinä näe Neonillaa?" Theon ääni oli edelleen kylmä, tunteeton. Tuo katseli hetken kasvot julmasta mielihyvästä kielivään hymyyn vääristyneinä lattialla puolustuskyvyttömänä makaavaa rastatukkaa ennen kuin astui muutaman askeleen taaksepäin.

"Mä pysyn kaukana siitä, mä lupaan", Pyry kähisi ja kääntyi vatsalleen Theon vapautettua hänen rastansa. Kun hän kohottautui käsiensä varaan kuuma kivun aalto pyyhkäisi oikean kyljen ylitse. Säälittävä ulvaisu purkautui rastatukan huulilta kun hän romahti takaisin lattialle.

"Ikävä kyllä se ei ihan riitä", vaikka sanat olivat pahoittelevat, ei äänestä kuultanut häivääkään minkäänlaisista tunteista. Theo soi rastapäälle vielä muutaman mahdollisuuden nousemiseen, mutta kun tuo kerta toisensa jälkeen romahti ulvaisten takaisin lattialle kyllästyi mies odottamaan. Hän astui takaisin Pyryn luokse ja tarttui tuon rastoihin. Toinen käsi tarttui pojan käsivarteen, ja melkein liiakin helposti Theo kiskoi uikuttavan ja ponnettomasti vastaan pyristelevän rastatukan seisaalleen.

Koska Pyry vaikutti siltä, ettei omin avuin pysyisi pystyssä, paransi Theo otettaan tämän rastoista. Toinen käsi puristi nyrkiinsä hontelon pojan t-paidan rintamusta. Pyry retkotti voimattomana miehen otteessa kuin marionetti, jonka naruista oli katkaistu suurin osa.

"Mitä sä aiot? Tappaa mut?" sanat puuroutuivat epämääräiseksi voihkeeksi, josta oli vaikea saada selvää. Myös Pyryn ajatukset alkoivat muuttua sekaviksi ja epämääräisiksi samalla kun kipu hälveni aste asteelta. Pään verta vuotava haava aiheutti aivoihin hapenpuutteen, joka puolestaan vaikeutti ajattelua.

"Mukava kun tajusit", Theo murahti ja kyllästyi ilmeisesti pitelemään rastatukkaa pystyssä, koska työnsi tämän kovakouraisesti kauemmas itsestään. Pyryn jalat eivät kantaneet enää ollenkaan, joten hän rämähti suoraan takanaan olevaa kirjahyllyä päin. Eräällä hyllyllä ollut lasimaljakko räsähti palasiksi ja tuskaisesti ulvahtaen poika rämähti lattialle. Vaalea hyllykkö pudotti muutaman kirjan pojan päälle, ja alimmilla hyllyillä saattoi erottaa pari veripisaraa.

Lattialla kovaäänisesti voihkivan pojan paita oli repeytynyt ja rikkoutuneen maljakon palasista osa törrötti irstaan näköisesti selän valkeasta ihosta. Theo ei ilmeisesti uskonut uhrinsa pääsevän enää ylös, tai ei muuten vain pitänyt tuota kovin suurena uhkana, koska jätti tämän oman onnensa nojaan suunnatessaan seinustalla olevasta ovesta keittiöön.

Pyry ei enää tuntenut mitään yksittäistä kipua, vaan hiljalleen koko vartalonsa turruttavan tuskan joka vihloi erityisen voimakkaana päässä, selässä ja toisessa kyljessä. Vaikka tiesikin mahdollisuutensa olemattoman heikoiksi yritti poika kuitenkin kiskoa itsensä eteiseen johtavan oven suuntaan Theon askelten kadottua viereiseen huoneeseen. Pois oli päästävä. Ihan vain rappukäytävään, missä voisi huutaa apua.

Theo tutki tyytyväisenä hyräillen keittiön kaappeja ja pysähtyi silloin tällöin kuulostelemaan olohuoneesta kantautuvia voihkeita. Kaappien tavarat hän kiskoi lattialle sitä mukaan kun sai kaapit koluttua, mutta etsimäänsä hän ei tuntunut löytävän. Veitsitelinekään ei tuntunt miellyttävän, vaan sai sisältöineen rämähtää lattialle, vaikka lihaveitselläkin varmasti olisi saanut kivaa jälkeä aikaiseksi. Mies oli kuitenkin mielestään vuodattanut jo riittävästi verta, tehnyt tästä tarpeeksi sotkuista.

Pyry ei ollut edennyt kuin muutaman sentin kun keittiöstä kuuluvat kolahdukset loppuivat. Pelkästään pään kannatteleminen oli muuttunut koko ajan vaikeammaksi, puhumattakaan koko vartalon raahaamisesta eteenpäin. Kun askeleet palasivat takaisin olohuoneeseen parahti rastatukka hädissään ja kurottui tarttumaan sohvapöydän jalkaan. Voimat olivat kuitenkin jo niin hiipuneet ettei hän saanut edes siten kiskottua itseään eteenpäin. Ja kohta poika tunsi kevyen potkun jo valmiiksi kipeässä kyljessään. Vain suojatakseen murtuneita kylkiluitaan uusilta kolhuilta onnistui Pyry työntämään itsensä selälleen. Hän kuitenkin katui sitä välittömästi tuntiessaan miten selkään jääneet lasinkappaleet porautuivat syvemmälle hänen lihaansa. Ja juuri tähän asentoon Theo oli uhrinsa halunnutkin. Nyt mies saattoi astua taas Pyryn rastoille ja siten kahlita hänet paikoilleen samalla kun poika vääntelehti tuskissaan lasinpalojen upotessa syvemmälle selkään.

Nähdessään kelmurullan viereensä kyykistyneen miehen käsissä ei rastatukka voinut estää tukahtunutta, tuskansekaista naurahdusta karkaamasta huulilaan. Kelmu vain vaikutti niin kovin asiaankuulumattomalta hänen mielestään. Puukko tai lihakirves tai jokin sellainen olisi ollut asiallisempi työkalu tässä tilanteessa.

Theo painoi toisen polvensa lattialla sätkivän Pyryn kaulalle ja puristi sillä tuon kurkkua kevyesti. Ei tukehduttaakseen vaan ainoastaan pitääkseen pään paikoillaan. Sitten hän repi mukanaan keittiöstä tuomastaan rullasta reilun kaistaleen läpinäkyvää muovia. Hetken mies suoristeli kelmua, mutta kyllästyi sitten liialliseen tarkkuuteen ja tyytyi painamaan kelmun sellaisenaan selällään kiemurtelevan Pyryn kasvoille.

Hetkeen Pyry ei tuntunut tajuavan mitä tapahtui, mutta sitten sinisenharmaat silmät laajenivat ja kurkusta purkautui luokittelemattomissa oleva korahdus. Kelmu painui tiukemmin kasvoja vasten tehden hengittämisen täysin mahdottomaksi. Polvi katosi hänen kurkultaan, koska sillä ei enää ollut mitään virkaa.

Pyry nytkähti hallitsemattomasti ja ulvahti tukahtuneesti lasinpalojen tunkeutuessa aina vain syvemmälle selkään. Voimattomasti kädet nousivat hapuilemaan Theon käsiä, yrittivät työntää niitä kauemmas, mutta eivät mahtaneet mitään. Rastatukka tunsi pelottavan tukehtumisen tunteen jo paljon ennen kuin happi todellisuudessa loppui. Silmissä alkoi vilistä valkeita pisteitä kuin tulikärpäsiä, rintakehä tuntui siltä kuin räjähtäisi jos hän ei saisi vedettyä henkeä.

Theo puolestaan oli laskeutunut polvilleen lattialle ja katseli nyt tyytyväinen, julma hymy kasvoillaan Pyryn kelmun vääristämiä piirteitä. Nenä oli painunut lyttyyn, huulet näyttivät oudon vinoilta ja läpinäkyvä muovi oli osittain värjäytynyt ohimon haavasta vuotavaan vereen. Hetken pitkä ja hontelo vartalo nytkähteli voimakkaasti ja puolustuskyvyttömän pojan kurkusta purkautui kuvottavaa korinaa. Kasvot olivat vääristyneet äänettömään huutoon, kädet yrittivät tempoa hänen sormiaan pois. Mutta sitten kauhistunut ilme hiljalleen suli pois kasvoilta jättäen jälkeensä vain sieluttoman tyhjyyden. Kädet valahtivat voimattomina rintaa vasten ja jokainen lihas rentoutui.

Vielä pari minuuttia Theo pysytteli paikoillaan, mutta irrotti sitten omahyväinen virne kasvoillaan otteensa kelmusta ja nousi seisomaan. Hän ravisteli kyykkimisestä puutuneita jalkojaan ja vilkaisi seinällä tikittävää kelloa ennen kuin kiskoi hupun takaisin päähänsä ja käveli eteiseen. Aikaa oli kulunut vain parikymmentä minuuttia.

---

"Täällä taas", Theo huikkasi kiskottuaan oven auki ja astuttuaan takaisin tuttuun autotalliin. Neonillaa ei näkynyt, joten ilmeisesti tuo oli jo päässyt ylös sängystä. Eihän se suoranainen ihme ollut, koska mies oli viipynyt kauppareissullaan yli tunnin. Kuka tahansa kyllästyisi odottamiseen siinä ajassa.

"Sulla kesti", tyytymätön nurina sai Theon kääntämään katseensa kylpyhuoneeseen johtavan oven suuntaan. Hilpeästi virnistäen hän laski kauppakassinsa lattialle ja harppasi muutamalla pitkällä askeleella ovenpieleen pelkkä pyyhe ympärillään nojaavan tytön luokse. Tyytyväinen ynähdys pakeni rastatukan huulilta kun Theo tempaisi hänet lähelleen ja kumartui suutelemaan kevyesti.

"Voisinkohan mä hyvittää sen jotenkin?" mies kohotti vihjaavasti toista kulmaansa ja kuljetti oikean kätensä etusormea tytön selän iholla pyyhkeen siihen muodostamaa rajaa pitkin. Neonilla hykersi suloisesti ja painoi kasvonsa Theon tupakalta ja joltain hajusteelta kevyesti tuoksuvan hupparin hartiaa vasten.

"Arvaa", rastatukka mumisi vaimeasti samalla kun kiersi kätensä miehen kaulalle.

Lisäks kuvan idea on niin klisee, että mua melkein itkettää.

(c) Lusikka, joten eipäs kopioida! (: 

se
on hänen ainoa ystävänsä
ainoa joka ymmärtää
ja ainoa joka ei lähde pois

se
rakastaa häntä
sen mielestä
hän on kaunis
ja sille
hän kelpaa
sellaisena kuin on

se tietää
että on paha olla
se
osaa auttaa
sen puoleen
voi kääntyä
aina
kun on vaikeaa

ja silti
muut väittävät
ettei sitä ole olemassakaan

(c) Lusikka, joten ei kopiointia (: