Title: Myrskyn silmässä
Author: lusikka
Beta: Eih ole x)
Rating: Tää on varmaan ihan sallittu... Tai sitte jotaki K-7-luokkaa x)
Warnings: Eipä kai tässä mitään? Jotain lievää angstia.
Fandom: Tokio Hotel 
Pairing: Ei taida löytyä niitäkään.... xD
Disclaimer: En omista Billiä, Tomia. En väitä näin tapahtuneen, enkä saa tästä rahaa. Ihan omaksi ilokseni kirjoittelin.

A/N: Tää melkein perustuu omiin kokemuksiin, tai niiden jälkesiin ajatuksiin ja fiiliksiin. Kukin saa sitten itse miettiä, mitä Billille on tapahtunut. Yritin kirjottaa tän niin, et se kävis selväksi. Kertokaahan onnistuinko (: Kommentit ois kivoja... : D

 

 

Mustatukkainen poika istui sohvalla jalat hentoa vartaloa vasten painettuina, hoikat kädet niiden ympärillä. Televisio oli päällä ja kaukosäädin punaisen kulmasohvan käsinojalla, mistä sen olisi voinut halutessaan helposti napata käteensä. Tummatukan silmät tuijottivat lasittuneina ruutua kuitenkaan näkemättä mitään. Valkuaisten kevyt punoitus ja sinertävät silmänaluset kielivät jo pidemmän aikaa jatkuneesta unettomuudesta. Jos poika ennen oli ollut laiha, ei hänestä nyt ollut jäljellä kuin luuranko, jokainen luu oli selkeästi erotettavissa kalpean ihon alla. Tummat hiukset olivat normaalisti joka ilmansuuntaan sojottavana pehkona kasvojen kehyksinä, ja silmiä ympäröi tumma meikki. Nyt mustat suortuvat valuivat elottoman oloisina olkapäille, eikä meikistä ollut tietoakaan. Pitkien kynsien suojana ollut lakkakerros oli lohkeillut pahasti, pikkurillin katkennutta kynttäkään ei ollut viilattu tasaiseksi. Harmaa, monta kokoa liian suuri t-paita myötäili kapeita hartioita saaden pojan näyttämään vielä entistäkin laihemmalta, ja turkoosien verkkareiden toisessa polvessa oli repaleinen reikä.

Pojan isoveli seisoi olohuoneen oviaukossa pannen merkille kaiken tämän, hänen rastansa roikkuivat avoimina hartioille, eikä päässä ollut edes lippistä. Ruskeissa silmissä oli huolestunut katse, ja tummat kulmat olivat vetäytyneet kurttuun. Mitä ihmettä hänen pikkuveljelleen oli tapahtunut? Mitä niin kamalaa oli voinut sattua, että se oli syönyt kaiken pojalle ominaisen tieltään jättäen ainoastaan varjot entisestä jäljelle? Ja etenkin, mikä saattoi olla niin hivreää, ettei mustatukka suostunut puhumaan siitä edes identtiselle kaksoselleen, joka ennen oli ollut hänelle läheisin ihminen maailmassa? Poika yritti vain, melko hyvällä tuloksella tähän saakka, työntää kaikki pois läheltään. Silti rastatukka päätti jälleen kerran yittää saada toisen puhumaan itselleen, kertomaan edes jotakin.

"Bill", laiha mustatukka säpsähti rajusti isoveljen istuessa sohvalle, ruskeat silmät kääntyivät hetkeksi skannaamaan toisen kasvoja, mutta kääntyivät pois heti hopparin tavoittaessa hänen katseensa. Rastatukasta tuntui, kuin häntä olisi isketty puukolla, niin pelästyneeltä toinen näytti. Mustatukka kuitenkin tiesi veljen pystyvän lukemaan hänen silmistään jokaisen tuskallisen salaisuudenkin, eikä nuorempi halunnut jakaa niitä asioita edes tuon pojan kanssa.

"Onks kaikki hyvin?" rastatukka kysyi, vaikka kuka tahansa kykenikin lukemaan kielteisen vastauksen hänen pikkuveljensä olemuksesta ilman yhtäkään sanaa. Vanhempi kohotti kätensä ja antoi sormiensa hipasta toisen verkkareihin verhottua polvea. Häneen sattui se, miten mustatukka jännityin kosketuksen alla, kuin lyöntiä odottaen.
"Kerro mulle", poika puraisi alahuultaan ja tummat kulmat kohosivat aavistuksen.

"Tom", pikkuveljen huulilta karkaava ääni ei ollut edes kuiskaus, käheä henkäys vain. Mustatukan olisi tehnyt mieli kiljua itselleen, että siinä oli vain hänen isoveljensä, ettei hänellä ollut mitään hätää. Polvella lepäävät sormet kuuluivat Tomille, HÄNEN Tomilleen, ne tahtoivat vain hyvää, eivätkä aikoneet satuttaa.

"Kaikki on hyvin", Billiksi kutsuttu tummatukka sai yllättävän nopeasti koottua itsensä, äänikin oli taas lähes normaali.

"Kuule, miten sä voit kuvitella mun uskovan sua, kun sä sanot noin?"

"Luota vaan muhun, jooko? Mä kertoisin sulle kyllä, jos joku ois pielessä", mustatukka yritti saada äänensä itsevarmaksi, kaikkihan oli ihan hyvin. Eikö? Se mitä oli tapahtunut... oli hänen omaa syytään. Oli siis oikein, että hän inhosi itseään niin paljon, oli oikein, että häneen sattui. Eikä hän halunnut vaivata sillä muita, hänen olisi kannettava tuskansa ja häpeänsä yksin. Kunpa vain... Jos vain olisi ollut mahdollista jättää Tom tämän kaiken ulkopuolelle, olisi Bill varmasti tehnyt niin. Koska vielä enemmän Bill inhosi itseään, kun tiesi satuttavansa isoveljeään.

Rastatukka nosti kätensä nuoremman polvelta, mikä sai koko laihan varalon rentoutumaan. Mutta käden suunnatessa ylemmäs, ehkä tarkoituksenaan silittää hiuksia tai laskeutua hartialle, oli Billin pakko pysäyttää se.

"Tomi", ääni oli hiljainen, anteeksipyytävä ja särkynyt, "kiltti, älä koske muhun." Isoveljen silmissä välähti sellainen tuska, epätoivo, että mustatukan sydän olisi särkynyt useampaan palaan, jos se olisi ollut mahdollista. Mutta jo nytkin hänen sydämensä oli jo niin pieninä palasina, ettei siitä ollut jäljellä kuin pikkuisia murusia.

Hoppari nousi ja käveli enää sanaakaan sanomatta ulos huoneesta, hän yritti epätoivoisesti pidätellä kyyneleitään, koska ei halunnut itkeä veljensä nähden tämän ollessa tuollaisessa kunnossa. Billin olisi tehnyt mieli juosta pojan perään ja tarttua käsivarteen, estää toista menemästä. Kuitenkin hän tiesi, ettei kykenisi koskemaan tuohon, eikä löytäisi oikeita sanoja, joten hän vain istui paikalaan, kuunteli isoveljen askeleita portaissa tämän kiivetessä yläkertaan.

Jos se vain olisi ollut mahdollista, poika ei ikinä olisi vetänyt Tomia mukaan tähän. Hän tiesi, miten paljon isoveljeen sattui nähdä hänen kärsivän, toiseen koski tietää, ettei voinut suojella häntä kaikelta, vaikka olisi halunnutkin. Tom halusi vain auttaa. Mutta Bill ei ansainnut lohdutusta tai apua. Sitä paitsi hän tiesi, ettei Tom voisi auttaa häntä tai parantaa hänen oloaan. Ja se olisi satuttanut isoveljeä vielä enemmän. Joskus ihmiselle vain tapahtui asioita, jotka olivat liian pahoja, joita ei voinut pukea sanoiksi. Eikä silloin ollut ketään, joka osaisi auttaa. Vain aika saattoi parantaa, eikä sekään aina tehnyt niin. Joskus aika vain pahensi asioita, mustasi muistojen reunat ja muutti pienet vastoinkäymiset suuriksi ja suuret ylitsepääsemättömiksi.

Bill olisi varmaan itkenyt, elleivät kaikki kyyneleet olisi olleet jo lopussa.

~ THE END ~