Title: Ja se yksin täytyy kantaa
Author: Lusikka
Beta: Eeei olee (: 
Genre: Jaa, draamaa? 
Paring: Tyttö/poika xD
Rating: Jotaki K-7 / K-11 kai xD En tiiä x)
Warnings: Huonoa kielenkäyttöä.. Pimeitä raivokohtauksia, viittauksia hyväksikäyttöön ja viiltelyyn.
Disclaimer: No siis periaatteessahan tässä viitataan Tokio Hotelin kaksosiin, joita en toki omista, edelleenkään. En saa tästä rahaa tai mitään, VAIKKA se oiski aika kivaa 8D
 


Ja se yksin täytyy kantaa

Korkokengissään
Yli sillan kulkee
Kotia kohti vaeltaa
Ja häpeä pieksee rintaa
Häpeä pieksee rintaa
Vaaleahiuksinen, lähemmäs sataseitsemänkymmentä senttiä pitkä ja melkein liian laiha tyttö ylitti kivistä siltaa pyyhkien kylmillä sormilla poskiaan. Tytön askeleet kiveä vasten kopisivat pirteästi, ja se olikin ainoa ääni hiljaisessa illassa. Hänellä oli kylmä, ja saappaat hiersivät parhaillaan kantapäitä verille. Lisäksi hän ei ollut vieläkään tottunut kävelemään piikkikoroilla, jonka vuoksi hänen askelensa haparoivat hieman kuin humalaisella. Tyttö halusi vain päästä kotiin. Turvaan oman kotinsa suojaan, sinne missä saisi olla rauhassa ja juuri sellainen kuin halusi. Mutta juuri nyt koti tuntui ennen kaikkea turvalta. Paikalta, jossa kukaan ei voisi satuttaa häntä.
Jää vaatteet eteiseen
Korvarengas puuttuu
Kaulassa merkki "syyllinen"
Käsivartta koristaa
Arvet toisten öiden
Pakoa täältä kaivertaa
Heti oven sulkeudutta tytön perässä pudotti hän takkinsa lattialle. Sitä seurasivat kaulaan hätäisesti kiedottu huivi ja vaaleita hiuksia peittävä pipo. Tyttö hoippui eteisen seinällä olevan kokovartalopeilin eteen ja jähmettyi siihen tuijottamaan omaa kuvajaistaan. Suuret, pelästyneen näköiset silmät tuijottivat häntä takaisin kattolampun valossa kiillellen. Hän huomasi, että toinen tekokultaisista korvarenkaista oli kadonnut. Kaulalla olevat mustelmat saivat tytön voimaan pahoin. Käsivarressa siistissä rivissä oleviin arpiin sinisten silmien katse pysähtyi hetkeksi. Juuri nuo arvet olivat olleet hänen selviytymiskeinonsa koko tämän hulluuden keskellä. Oli niin helppo tuudittautua fyysiseen kipuun tämän kaltaisina öinä, kun mikään muu ei tuntunut auttavan.
Kun häpeä pieksee rintaa
Ei henkeä saa
Häpeä pieksee rintaa
Ei henkeä saa
Ja se yksin täytyy kantaa
Liinoihin kääriä, parantaa
Se yksin täytyy kantaa
Liinoihin kääriä, parantaa
Hän tunsi olonsa niin käytetyksi. Hän saattoi kuvitella, että raiskauksen uhrit tunsivat olonsa juusi samanlaiseksi, vaikka häntä ei oltukaan raiskattu. Tai ehkä se poika tosiaan oli raiskannut hänet, saanut vain uskomaan, että se oikeasti oli mitä tyttö halusi. Ja vaikka tyttö jokaisen kerran jälkeen päätti, ettei niin tulisi enää tapahtumaan, oli hänen päätöksensä aina murtunut. Niiden ruskeiden silmien katseen edessä hän oli täysin voimaton, kykenemätön pistämään vastaan. Se katso oli niin täynnä rakkautta ja välittämistä, ja tyttö halusi niin mielellään uskoa niihin tunteisiin. Silti silmät muuttuivat aina kylmiksi ja koviksi pojan saatua sen, mitä hän halusi. Se oli niin väärin!
Kolme päivää
Aikaa on päättää
Yhä tuntee sen pojan sisällään
Putoaa polvilleen
Kun vahvoin viilloin
Syvemmälle kuin ennen pakenee
Tänään hän oli mennyt tapaamaan poikaa kertoakseen tälle olevansa raskaana. Hänellä oli kolme päivää aikaa päättää, haluaisiko hän pitää lapsen. Vain kolmen vaivaisen päivän kuluttua olisi myöhäistä haluta aborttia. Ja oliko hän kertonut? Ei tietenkään, hän oli taas valahtanut voimattomaksi niiden tummien silmien lämpimän katseen edessä. Tuntiessaan ne kädet ihollaan ja huulet kaulallaan oli hän unohtanut koko asian. Silti tyttö olisi halunnut kuulla lapsensa isän mielipiteen, vaikka tiesikin jo suunnilleen mitä sanottavaa tuolla olisi. Ei poika olisi valmis ottamaan vastuuta lapsesta, ei varmasti edes myöntäisi sitä omakseen. Hän vain käskisi tytön lopettamaan höpöttämisen, sillä olisihan heillä parempaakin tekemistä. Tyttö saattoi edelleen tuntea ne kirotut sormet ihollaan, ja se sai hänet värähtämään. Edelleen hän oli ongelmansa kanssa aivan yhtä yksin kuin aikaisemminkin.
Kun häpeä pieksee rintaa
Ei henkeä saa
Häpeä pieksee rintaa
Ei henkeä saa
Ja se yksin täytyy kantaa
Liinoihin kääriä, parantaa
Se yksin täytyy kantaa
Liinoihin kääriä, parantaa
Tyttö nyyhkäisi tukahtuneesti. Hän oli niin yksin, peloissaan. Ei ollut ketään, keneltä voisi kysyä neuvoa. Ja tänään lähtiessään sen pojan luota, oli hän hotellin käytävällä törmännyt pojan veljeen. Tuon veljensä kanssa täysin identtiset, tummat silmät olivat olleet niin tulvillaan sääliä ja myötätuntoa, että tytön olisi tehnyt mieli oksentaa.Niin pohjalla hän nykyään oli. Niin pohjalla, että ihmiset vain säälivät häntä hänet nähdessään. Eikä hän oikeasti ansainnut sitä sääliä. Hänhän oli tämän leikin aloittaessaan tiennyt, ettei tuo poika ollut tosissaan. Poika oli tehnyt heti selväksi, että se olisi vain yhden illan pano, että hän ei kuulisi pojasta enää koskaan sen jälkeen. Mutta kun he olivat sitten sattumalta tavanneet toisensa baarissa myöhemmin, oli sama toistunut. Tytöstä oli tullut jonkinlainen vakiopano, eikä hänellä ollut aluksi ollut mitään sitä vastaan. Mutta kun noita kertoja oli tullut enemmän ja useammin, oli hän mennyt rakastumaan siihen paskapäähän. Nyt hän olisi halunnut vain lopettaa koko suhteen, muttei pystynyt siihen. Aina pojan soittaessa hänelle valahtivat polvet veltoiksi ja hengitys salpautui kurkkuun. Pelkästään sen äänen kuuleminen sai hänet suunnilleen sekopäiseksi. Hän oli niin rakastunut, ettei hänellä ollut enää voimia kiskoa itseään irti siitä suhteesta vaikka hän ei mitään muuta halunnutkaan yhtä hartaasti. Ja se poika tiesi hänen heikkoutsensa, käytti niitä häpeämättä hyväkseen eikä antanut hänen lopettaa.
Kaataa hyllyt
Riuhtoo verhot maahan
Ikkunaan huuruhunnun puuskuttaa
Sormella siihen piirtää
Silmät, nenän ja suun
Siihen piirtää
Tyttö kirkaisi turhautuneesti ja asteli rivakasti olohuoneeseen. Hän tarttui lähimmän lipaston reunaan ja kiskaisi koko huonekalun nurin. Sitten hän pyyhkäisi kirjahyllyn alimmalla hyllyllä olevat koriste-esineet ja valokuvakehykset lattialle, mihin se särkyivät iloisesti kilisten. Seuraavana lähivät ylemmällä hyllyllä olevat kirjat, jotka tyttö viskoi lattialle ja vastapäiseen seinään. Pieneen posliinisen elefantin tyttö poimi käteensä ja paiskasi täydellä voimalla seinään raivoistasti kiljaisten. Hetken hän riehui aivan päättömästi, mutta hieman rauhoituttuaan seisahtui olohuoneen ikkunan eteen. Ulkona oli jo aivan pimeää ja olohuoneessa päällä olevan valon takia tyttö ei nähnyt ikkunasta muuta kuin oman kiukusta vapisevan hahmonsa. Raivoamisen ja tavaroisen paiskomisen jäljiltä puuskuttava hengitys kuitenkin muodosti ikkunan pintaan nopeasti huuruhunnun, jonka taakse hänen peilikuvansa piiloutui. Tyttö kohotti tärisevän kätensä ja painoi kevyesti etusormensa viileää lasia vasten. Hän piirsi siihen kaksi silmää, nenän ja surullisesti alaspäin kaartuneen suun. Hetken kuvaa tuijotettuaan pyyhkäisi tyttö kädellään sen pois, jolloin hänen oma peilikuvansa jälleen paljastui.
Eikä luovu mistään
Vaikkei henkeä saa
Eikä luovu mistään
Vaikkei henkeä saa
Arvet yksin täytyy kantaa
Liinoihin kääriä, parantaa
Hänet yksin aikoo kantaa
Halki näiden öiden keinuttaa
Kyllä tyttö oikeasti tiesi, ettei hänestä olisi aborttiin. Hän synnyttäisi sen paskiaisen lapsen, jolla aivan varmasti olisi täysin samanlaiset tummat mantelisilmät kuin isällään. Hän saisi koko loppuelämäkseen muistutuksen siitä, miten typerä oli ollut ja miten oli antanut käyttää itseään. Aina katsoessaan lapsensa silmiin hän tulisi muistamaan tämän tuskan. Hän tulisi aina näkemään rakastamansa miehen niissä silmissä, ja se tulisi repimään hänet kappaleiksi. Hän ei todellakaan tiennyt miten selviäisi siitä, tai miten voisi koskaan oppia rakastamaan sen kusipään lasta.
Huutaa itkee
Paiskoo kengät seinään
Mytty raivoisaa voimaa
Kaataa hyllyt
Riuhtoo verhot maahan
Ikkunasta yötä vasten heijastuu
Ajatellessaan miten se idiootti oli hänen elämänsä pilannut, kiukku nosti jälleen päätään tytön sisällä. Kyynelet tulvivat sinisiin silmiin ja sitten poskille, tyttö kohotti kasvonsa kohti kattoa ja kiljui niin kovaa kuin pystyi. Hän kiskoi typerät saappaat jalastaan ja paiskasi ne vastapäiseen seinään. Saappaat osuivat seinällä roikkuvaan tauluun, räsäyttivät sen lasin halki ja pudottivat koko taulun komean rysäyksen saattelemana lattialle. Sitten tyttö tarttui ikkunassa roikkuvaan verhoon ja repäisi kaikin voimin. Lohdullisen repeytyvän äänen saattelemana verhokangas putosi hänen päälleen, sotkien hänet hetkeksi kokonaan sisäänsä. Tyttö kiskoi kankaan pois kasvoiltaan ja kääntyi ikkunan suuntaan repiäkseen alas myös toisen verhon. Kuitenkin tyttö pysähtyi katsomaan omaa kuvaistaan ikkunan tummasta pinnasta. Verhokangas hartioillaan kuin viittana, vaaleat hiukset sotkuisena linnunpesänä ja kasvot kyynelten ja valuneiden meikkien raidoittamina hän oli vain raunio itsestään. Tyttö ulvaisi kuin haavoitettu eläin ja putosi lattialle polvilleen lohduttomasti itkein. Hän oli umpikujassa, selkä seinää vasten vailla mitään selviytymiskeinoja. Hänen oli enää myöhäisä auttaa itseään.