Title: "Hyvästi"
Beta: Ei ole, joten virheistä ilmottakaa
Genre: Angst
Paring: Varsinaista paritusta ei ole. Viitteitä sekä parituksiin Theo/Viia että Theo/Neonilla
Rating: Veikkaisin että jotaki PG-13, voi olla ihan K-11 myös x)
Warnings: Todella epätarkkoja viitteitä seksiin, itsemurhan mainitseminen, henkistä tuskaa aika paljon x)
Disclaimer: Hahmothan ovat yhä edelleen roolipelihahmoja, Neonillan omistan minä, Theo on Helskun remmissä. Rahaa tai muitakaan korvauksia en saa, mitä nyt hyvän mielen.

A/N: Joo, tää on oikeestaan kirjotettu lähinnä vaan, jotta mä voisin harjotella tunteiden kuvailemista ja sellasta... Musta tuntuu, että tässä toistetaan samoja asioita aika paljon, etenkin tuossa toiseksi viimeisessä kappaleessa. Kertokaapa oletteko samaa mieltä, niin koitan tehdä asian eteen jotain. 
Theo on taiteilijanvapaudella raiskattu aivan täysin, pahoitteluni siitä Helille.

Idea lähti aluksi Ilkka Jääskeläisen biisistä Soita. Meinasin lisätä shottiin mukaan myös pätkiä ko. biisistä, mutta jätin sitten kuitenkin sen tekemättä. Biisi on ehkä hyvä kuunnella fiilikseen pääsemikseksi... En osaa sanoa xD

Kommentit ovat kultaakin arvokakampia, joten niistä olen iloinen (:

Enjoy~

 

"Hyvästi"

 

 

 

 

Käsi liikkui määrätietoisesti harmaan betoniseinän edessä, puristi sormissaan kirkkaan oranssia pulloa. Tytön ei tarvinnut edes miettiä mitä hän oli tekemässä, käsi tuntui liikkuvan täysin itsestään. Päällä olevan valkoisen hupparin hihat oli kääritty ruttuun kyynärpäiden yläpuolelle, toiseen käsivarteen oli ilmaantunut muutama oranssi tahra.

Kello oli vähän päälle keskipäivän ja tyttö oli melko keskustassa, mutta silti metallipullon pitämä hiljainen suhina oli ainoa hiljaisuuden rikkova ääni. Betoniset seinämät ja rautatien jalkakäytävästä erottava valli sulkivat kaikki äänet taakseen, loivat näennäisen hiljaisuuden. Tyttö oli sen samaisen rautatien ylitse kulkevan sillan alla, missä oli ollut maalaamassa niin monta kertaa ennenkin. Seinässä jonkin matkan päässä oleva pinkki kettu oli samaisen rastatukan aikaansaannosta, samoin kuin muutkin satunnaiset betoniseiniin töherretyt kuvat. Nyt valmistumassa oli uusi kuva, eikä tyttö itsekään ollut ihan varma siitä miltä lopputulos näyttäisi. Hän antoi vain kätensä liikkua.

Minuutit matelivat eteenpäin, hiljaisuus pysyi aivan yhtä rikkomattomana. Yksinäisyys puristi rintakehän kasaan, tuntui paineena silmien takana. Silti kasvot pysyivät päättäväisen ilmeettöminä, keskenään eriväriset silmät tuijottivat seinämään muovautuvaa tekstiä. Ainoastaan leukapielten kiristyminen ilmensi ilmassa lähes käsinkosketeltavana riippuvaa menetyksen tuntua, muuten mistään ei saattanut huomata ettei kaikki ollut aivan kunnossa. Päättäväisenä hän pysyi työssään, maalaaminen taukosi ajoittain pieneksi hetkeksi vain jotta tyttö saattoi vetää hupparin hupun syvemmälle päähänsä tai pyyhkäistä jokusen kasvoille valahtaneen rastan pois. Sormetkin olivat värjäytyneet maalista, ja kun rastatukka erään kerran pyyhkäisi rastat sivuun, jäi poskeen oranssi viiru.

---

Samainen vain kymmenen minuuttia aikaisemmin rautatiesillan alla ollut tyttö seisoi hämärästi valaistussa rappukäytävässä hermostunut ilme kasvoillaan. Hän otti muutaman epävarman askeleen, peruutti heti saman verran ja puraisi ärtyneenä alahuultaan. Syvään tyttö veti henkeä, kuin keräten rohkeutta, ja harppasi sitten nopealla loikalla lähimmän oven luokse, painoi sormensa ovikellolle.

Vaimea kilahdus kuului oven läpi rappukäytävään. Sitä seurasi hiljaisuus, mutta sitten joku raahusti ilmiselvästi sadatellen ovelle. Lukko naksahti ja ovi työntyi auki, valokiila halkoi rappukäytävän hämärän tehden rastatukan hetkellisesti sokeaksi. Oven avannut henkilö erottui vain siluettina oviaukossa ennen kuin silmät tottuivat äkilliseen kirkkauteen.

"Neonilla", ääni oli matala ja hieman karhea, siitä kuulsi hämmennys jonka syytä nimeltä kutsuttu rastatukka ei voinut ymmärtää.

"Theo", tyttö pakotti näennäisen huolettoman virneen kasvoilleen, tiesi että oven avannut mies näki hänet paremmin kuin hän näki tuon.

"Mitä sä täällä?" Theoksi kutsutun miehen ääni oli edelleen hieman hämmentynyt. Hän oli hokenut tytölle kerta toisensa perään, että tuo oli aina tervetullut hänen luokseen, eikä Neonilla silti ei olisi voinut saapua huonompaan aikaan. Rastatukka näytti itsekin ymmärtävän, ettei tämä äkillinen vierailu ollut Theolle kovin mieluisa yllätys. Mies näytti hieman hermostuneelta, eikä ilmeisesti aikonut kutsu häntä sisälle, vaan seisoi edelleen oviaukon tukkeena.

Neonilla oli juuri vastaamassa, kun kuuli Theon takaa asunnosta toiset askeleet. Ne suuntasivat selvästi ovelle, ja hetken kuluttua miehen taakse ilmaantuikin tätä reilusti yli kaksikymmentä senttiä lyhyempi tyttö. Tuolla oli päällään tummanpunainen korsetti ja lähes säädyttömän lyhyt hame, jalassaan yli kymmenen sentin koroilla varustetut saappaat. Kokonaisuuden kruunasivat vihreät, lyhyiksi kynityt hiukset, teräksisen harmaat silmät ja suloinen hymy tummasti punatuilla huulilla. Neonilla tunsi itsensä muotopuoleksi tuon lähes jumalaisen olennon rinnalla.

"Mä tästä lähden", vieras tyttö ilmoitti intensiivinen katse Theoon suunnattuna, selkeä flirtti äänestä erottuen. "Saatte jutella rauhassa", tyttö jatkoi, nousi varpailleen ja painoi suukon miehen poskelle. Theo kavahti kauemmas, näytti lähes ahdistuneelta vihreätukkaisen tytön sipsuttaessa siroin, harkituin askelin rappukäytävään ja lähtiessä kiipeämään portaita alas.

Jäljelle jäänyt kaksikko vajosi kiusaantuneeseen hiljaisuuteen, unohtui kuuntelemaan paikalta poistuneen tytön korkojen kopinaa portaissa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua ulko-ovi kuului aukeavan ja askelten ääni katosi. Ovi paukahti raskaasti kiinni, ääni jäi kimpoilemaan rappukäytävän hiljaisuuteen.

Theo tunsi Neonillan katseen itsessään, mutta tuijotti silti itsepäisesti rastatukan ohitse rappuun. Hissin ovi vaikutti tässä tilanteessa lähes pelastavalta oljenkorrelta, jos sitä tuijottaisi tarpeeksi kauan kaikki varmasti korjautuisi itsestään. Mies ei osannut selittää edes itselleen mikä tilanteen oli rikkonut, mikä pitäisi korjata. Ja silti hänestä tuntui, että jokin olennainen hänen ja tuon rastatukkaisen olennon välillä oli särkynyt.

Ei Theolla ollut mitään salattavaa. Ei hän ollut tilivelvollinen tekemisistään, Neonilla oli itsekin usein sanonut hänelle niin. Eikä hän ennen kaikkea ollut pettänyt ketään. Ja silti olo syyllinen oli, kuin olisi jäänyt kiinni jostain luvattomasta. Hän ei olisi halunnut Neonillan tapaavan Viiaa. Ei ainakaan näin, jos tapaaminen joskus olisikin ollut välttämätön. Mitä se ei Theon mielestä missään nimessä olisi ollut.

"Joko sä kutsut mut sisälle?" Neonilla tiedusteli, kohotti toista kulmaansa tajuttuaan lopulta ettei Theo aikonut sanoa tai tehdä yhtään mitään, tuijotti vain hänen ohitseen jonnekin kuin paraskin patsas. Kysymyksen kuultuaan mies nyökkäsi lähes huomaamattomasti, edelleen ahdistuneen näköisenä, ja astui askeleen taaksepäin ettei enää tukkisi oviaukkoa.

Hämmennys palasi miehen kasvoille kun Neonilla asteli kynnyksen yli vetäen oven kiinni perässään ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Theo oli ollut varma, että tyttö suuttuisi tai ainakin pahoittaisi mielensä tajuttuaan hänen viettäneen yönsä Viian kanssa. Eihän Theolla koskaan muuten ollut vieraita niin aikaisin. Ilmeisesti tyttö ei ollut kuitenkaan ottanut itseensä millään tavalla. Tässä se taas huomattiin, miten ihmeellinen tuo rastatukka oli.

"Musta meidän pitää puhua", Neonilla sanoi hetken hiljaisuuden kuluttua, vetäytyi kauemmas Theosta. Mies huokaisi - ehkä hän oli helpottunut liian aikaisin ja joutuisi sittenkin kuuntelemaan saarnaa Viiasta ja siitä mitä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä tuon kanssa edellisenä yönä.

"Kerro", Theo hieraisi ohimoitaan, uskaltautui kohtaamaan Neonillan katseen vain kulmiensa alta. Syyllisyys paistoi koko olemuksesta ja tuo luimistelu lähinnä huvitti rastatukkaa, joka asteli Theon ohitse ja loikkasi istumaan keittiönpöydän reunalle, oli toisen asunnossa täysin kuin kotonaan. Ei häntä tässä se häirinnyt, että miehellä oli ollut tuo hieman yllättävä vieras luonaan. Oli niin paljon isompiakin asioita mietittävänä.

"Muistatko sä, kun mä kerroin olevani ihastunut suhun?" rastatukka tiedusteli kulmiaan kohottaen. Tytön suorasukaisuus sai Theon säpsähtämään tahtomattaan - he eivät olleet maininneet aihetta sanallakaan sen yhden lyhyen ja jokseenkin vaivautuneen keskustelun jälkeen, jolloin rastatukka oli ensimmäisen kerran maininnut asiasta. Mies ei ollut edes ajatellut koko asiaa sen jälkeen. Ei hän oikein ollut osannut ottaa tyttöä tosissaan, kuka muka ihastuisi hänen kaltaiseensa ihmiseen?

"Muistan", Theo vastasi hieman vastahakoisesti, joutui taas keräämään rohkeutta ennen kuin uskalsi kohdata Neonillan katseen uudestaan. Tytön ilme oli huoleton, kuin tuo olisi puhunut siitä miten rakasti ulkona vallitsevaa kirkasta, lähes sietämättömän kesäistä ilmaa. Vieras ei varmasti olisi osannut tulkita pinnan alla piilottelevia tunteita, mutta Theo tunsi rastatukan niin hyvin, että olisi voinut lukea ne kuin avoimesta kirjasta jos olisi kiinnittänyt niihin huomiota. Hän ei vain yksinkertaisesti pystynyt katsomaan rastatukkaa nolostukseltaan ja hämmennykseltään niin pitkiä aikoja kerralla, että olisi voinut huomata silmissä välkehtivän tuskan.

"Mä..." rastatukka nielaisi, haki hetken oikeita sanoja, "haluaisin vaan tietää, et onko mulla ikinä mitään mahdollisuuksia."

Theo säpsähti taas, kohotti katseensa Neonillaan ja painoi sen sitten saman tien takaisin lattiaan. Tilanne olisi ollut riittävän hämmentävä jo ilman tällaista puheenaihettakin. Olosuhteiden piti olla tarkkalleen oikeanlaiset, että miehen voi saada puhumaan tunteistaan, ja tämä tilanne oli kaukana sellaisesta.

"Sä tiedät etten mä ole ollenkaan seurustelevaa tyyppiä", Theo mumisi tuijotellen lattiassa olevaa tahraa. Hän mietti, mistä moinen läiskä oli muuten puhtaaseen lattiaan mahtanut ilmaantua, ja yritti paeta ajatuksissaan mahdollisimman kauas siitä tilanteesta johon oli täysin kylmiltään joutunut.

"Niinhän mä tiedän", rastatukka sanoi hieman kysyvään sävyyn, odotti selvästi miehen sanovan vielä jotakin. Eihän tämä nyt mitenkään voinut olla tässä, ei mies voinut ohittaa hänen kysymystään vain tuollaisella vastauksella.

"Joten tuskin sulla on", Theo jatkoi äärimmäisen vaivautuneen hiljaisuuden venyttyä mielestään liian pitkäksi. Hän kiskoi katseensa irti lattiasta vain kohdistaakseen sen jääkaappiin, pakotti itsensä liikkeelle.

"Haluatko sä aamupalaa?" mies kysyi, antoi ymmärtää että aihe oli käsitelty siltä erin loppuun. Hän olisi ehkä vastannut toisin, jos ei olisi ollut niin kamalan hämillään. Jos ei olisi täysin varoittamatta joutunut sellaiseen tilanteeseen. Ja ennen kaikkea hän olisi ehkä valinnut sanansa toisin, jos olisi tiennyt mitä vain nuo neljä sanaa saisivat aikaan.

"En mä kiitti, mulla on vähän kiire", Neonillan hymy oli niin uskottava, että vilkaistessaan tyttöä kulmiensa alta ei Theo huomannut tuossa mitään outoa. Tyynen pinnan alla kupliva epätoivo jäi mieheltä täysin huomaamatta rastatukan astellessa ovelle tuttuun hieman tanssahtelevaan tyyliinsä. Theo ei ollut koskaan käsittänyt, miten maiharit jalassa voi liikkua niin sulavasti.

"Hei... Tietkö sä sen sillan, jonka alla mä aina välillä käyn maalaamassa?" Neonilla pysähtyi käsi ovenkahvalla ja kääntyi katsomaan Theoa olkansa ylitse. Mies tuijotti jääkaapin sisältöä hieman kummastunut ilme kasvoillaan, nyökkäsi päätään vähän.

"Joo. Miten niin?"

"Kunhan mietin", rastatukka naurahti katkera sointu äänessään.

Theo uskaltautui rentoutumaan vasta kun ovi oli kolahtanut kiinni tytön perässä. Hän paukautti jääkaapin oven kiinni ja painoi selkänsä sitä vasten, valui lattialle istumaan ja nosti kädet kasvoilleen. Pitkä, rasittunut huokaisu karkasi hänen huuliltaan, kulmat vetäytyivät kurttuun. Se oli ollut äärettömän kiusallista. Hänen pitäisi varmaan myöhemmin soittaa Neonillalle ja pyytää anteeksi kummallista käytöstään, mutta ensin hänen pitäisi päästä hämmennyksestään ja turhista syyllisyydentunteistaan eroon.

---

Vaikka aikaa oli kulunut kolme kuukautta, sai sen päivän muisteleminen edelleen tuskan leviämään hänen sisälleen. Tuntui kuin rintaan olisi revennyt ammottava aukko siihen, missä sydän oli ennen sijainnut. Ennen kuin joku oli tullut repimään sen paikoiltaan, raastanut sen kappaleiksi ja paiskannut maahan. Kipu oli ainoa, mitä enää pystyi tuntemaan. Sisikunta oli jäässä, vain vartalon lävitse silloin tällöin kuumana humahduksena lyövä pahoinvointi sai sen hetkeksi sulamaan.

Ilma oli sateisen harmaa. Sellainen se oli ollut Theolle jo kolme kuukautta yhtä soittoa. Muut olivat eläneet kuuminta kesää vuosikausiin, mutta hänen taivaaltaan oli aurinko kuollut. Varjot kurkottelivat ahnaina miestä kohti, pala palalta kiskoivat häntä mukaansa. Ei ollut väliä, millainen ilma oli, kun hänelle kaikki kuitenkin oli samaa kylmää ja kosteaa, pimeää.

Pää painui väsyneen huokaisun saattelemana nojaamaan takana olevaan seinään. Huppari ja farkut päällä heinäkuun helteessä olisi pitänyt olla tuskastuttavan kuuma, mutta Theo paleli vaatetuksestaan huolimatta. Epätasainen sora tuntui inhottavalta hänen allaan, mutta se jäi kakkoseksi muille tunteille. Sille, miten joku oli kiertänyt raskaan kettingin rintakehän ympärille ihan liian kireälle salpaamaan hengityksen. Ja sille, miten joku kerran toisensa jälkeen upotti häneen fileerausveitsen, veti sen hänen lävitseen ja jätti rintakehään uuden syvän, parantumattoman viillon. Sydän loisti poissaolollaan: oli ikävä sitä, miten se oli joskus kiihtyneenä paukuttanut rintalastaa vasten. Myös sielu oli ilmisevästi tiessään: joskus hänkin oli kyennyt tuntemaan riemua, rakkautta, häpeää. Nyt miehen tunneskaala koostui ainaisesta tuskasta, itsesyytöksistä ja katumuksesta. Mikä tahansa muu tunne olisi ollut tervetullut, mutta kaikki muu oli poissa, tavoittamattomissa, kuin ei olisi koskaan paikalla ollutkaan.

Tummat, hupun kasvoille luoman varjon takia lähes mustat silmät tuijottivat vastapäisessä seinämässä oranssina loistavaa kirjoitusta. Lähellä tuota tekstiä oli pinkkiä ja turkoosia hehkuva kettu, joka tuijotti miestä kumman syyttävänä, soimaava katse mustissa nappisilmissään. Ja siinä ihan ketun jalkojen juuressa oli mustalla maalilla ikuisutettuna taiteilijan nimikirjoitus, hieman epäselvänä mutta silti täysin luettavissa. Neonilla.

Siellä, juuri sen sillan alla Theo vietti nykyään lähes kaiken aikansa itseään vihaten ja ikävässä riutuen. Ei hänelle oikeastaan ollut jäänyt mitään muutakaan paikkaa mihin mennä. Kotona seinät kaatuivat päälle ja huoneissa kumiseva hiljaisuus teki kuuroksi. Se hiljaisuus sai syyttävät, raastavan tutut mutta silti ajan niin vieraiksi muuttamat äänet kuiskimaan vihamielisiä lauseitaan ilmaan. Eikä kukaan kaivannut häntä missään, hän ei ollut tervetullut minnekään. Itse hän ei puolestaan kaivannut kuin sitä yhtä ihmistä, jota ei enää milloinkaan voisi saada luokseen. Enää ikinä ei voisi silittää tuon karheita, epäsiistejä rastoja. Enää ei saisi tuntea tytön huulia omillaan. Ei voisi kuunnella tuon pehmeää, asiasta toiseen täysin epäloogisesti hyppelehtivää ääntä, tai naurua joka oli ollut kuin musiikkia hänen korvilleen.

Ikävä oli ihan valtava, eikä asiaa helpottanut ollenkaan se, että ero oli täysin hänen omaa syytään. Hän oli ollut typerä, töykeä ja ajattelematon, tajuamattaan luokannut sitä ainoaa ihmistä, jonka tunteista välitti. Satuttanut ainoaa, jonka puolesta olisi ollut valmis vaikka kuolemaan. Menettänyt sen ainoan, jonka takia elämässä oli ollut mitään mieltä.

Silti Theo ei ollut itkenyt kyyneltäkään. Ei, jollei laskettu niitä liian yksinäisinä öinä vuodatettuja paria kyyneletä, joita hän ei myöntänyt edes itselleen. Itkeminen olisi voinut auttaa, se olisi voinut viedä palan sitä häntä raastavaa pahaa oloa pois. Tai ainakin se olisi saanut tuntemaan muutakin kuin ainaista katkeruutta. Surunkin hän olisi ottanut avosylin vastaan vain, koska jostain syvältä hänen sisältään kumpuava epätoivo teki hitaasti mutta varmasti hulluksi. Eikä hän siitä huolimatta yksinkertaisesti osannut itkeä.

Mies puristi käsissään resuista, kärsineen näköistä pehmolelua. Haalistuneen keltainen pupu, jolla oli erikokoiset mustat napit silminään ja jonka toinen korva oli hieman kömpelösti ommeltu takaisin jonkin onnettomuuden jäljiltä. Theo ei millään jaksanut muistaa pehmoeläimen nimeä, vaikka oli ihan varmasti kuullut sen joskus. Hän oli rääkännyt aivojaan asialla päivästä toiseen vain saadakseen jotain ajateltavaa, muttei silti onnistunut muistamaan. Sen sijaan hän oli tyytynyt käymään läpi uudestaan ja uudestaan mielessään hänen ja Neonillan keskusteluja. Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien jokaista, josta hän vain muisti vähääkään. Ja niiden keskustelujenkin muistot olivat alkaneet hiljalleen kulua pois, jättäen uhkaavasti jälkeensä vain tyhjyyden.

Se kani oli ainoa muisto, jonka mies oli onnistunut rastatukasta säästämään. Hieman yli kolme kuukautta sitten oli Theo järkyttävän uutisen kuultuaan lähtenyt käymään Neonillan luona, autotallissa jossa tuo perheensä omakotitalon yhteydessä oli asunut. Perhe oli luonnollisesti saanut kuulla uutiset myös, tosin hieman eri tietä kuin Theo itse. Jehovan todistajien lahkoon kuuluvat vanhemmat eivät olleet milloinkaan hyväksyneet tyttärensä päätöstä erota kirkosta, vaan olivat jo lähes kaksi vuotta kieltäneet lapsensa olemassaolon täysin. Ja sieltä autotallistahan Theo oli nuo löytänyt pakkaamasta koko perheen voimin vanhimman tyttärensä tavaroita jätesäkkeihin. Kaatopaikalle nuo olivat varmaan tavarat kuljettaneet, eikä Theo ollut onnistunut haalimaan mukaansa kuin sen paikatun pehmolelun ennen kuin Neonillan isä oli häätänyt hänet tiehensä ilmakiväärin kanssa uhaten. Rastatukka oli joskus kertonut saaneensa sen pupun vanhemmiltaan sinä päivänä jona oli syntynyt, ja siitä lähtien pehmolelu oli nukkunut yönsä tytön vieressä. Mies painoi kanin kasvojaan vasten, veti syvään henkeä nenänsä kautta. Enää kankaasta ei saattanut erottaa Neonillan tuoksua, jonka muisto oli sekin alkanut Theon mielessä haalistua. Miehen oma tuoksu oli tarttunut pehmoleluun.

Theoa pelotti se, miten Neonillan muistot alkoivat lipsua hänen mielestään. Aivan kuin tyttöä ei olisi koskaan ollutkaan. Aivan kuin tuo olisi ollut vain hänen oman mielikuvituksensa tuotetta. Lopulta tämä kaikki veisi hänen järkensä, eihän sellaista voinut muutenkaan kestää. Ja sitä mies oikeastaan odotti, se oli ainoa mihin hän enää tähtäsi. Koska ehkä sitten, kun hän todella menisi järjiltään, hän saisi oman rakkaan enkelinsä takaisin vierelleen, mihin se kuuluikin.

Hieman yli kolme kuukautta sitten oli Neonilla lähtenyt Theon asunnolta toivonsa menettäneenä, täysin murtuneena. Tyttö oli suunnannut juuri sille sillalle, jonka alla mies nyt istui häntä muistelemassa. Kärsivällisesti oli rastatukka odottanut, ja lopulta se oli palkittu. Juna oli kaartanut näkyviin mutkan takaa, tyttö oli kiivennyt sillan kaiteelle ja pudottautunut huimaa vauhtia kiitävän junan alle.

---

Kun aikaa oli kulunut vajaat viisitoista minuuttia, herätti etäältä kuuluva kohina tytön transsista, johon hän tuntui vajonneen. Rastatukka kumartui nappaamaan maassa lojuvan reppunsa, työnsi oranssin pullon siihen ja heilautti sitten maastokuvioidun laukun olalleen. Hän perääntyi askeleen, painoi selkänsä viileää seinää vasten vain juuri ja juuri ajoissa. Ohi kolisteli juna hurjaa vauhtia, vain alle puolen metrin päässä tytöstä. Ei olisi tarvittu kuin yksi väärässä paikassa törröttävä metallipalkki, ja tyttö olisi tullut raastettua palasiksi.

Kasvot pysyivät edelleen täysin ilmeettöminä koko sen ajan, jonka rastatukka tuijotti ohi vilistävää junaa. Heti kun hiljaisuus palasi ennalleen, kuin sitä ei olisi koskaan rikottukaan, harppoi tyttö raiteiden yli. Parin metrin päähän päästyään hän kääntyi, jäi selvästi ihailemaan aikaansaannostaan. Se oli hyvin yksinkertainen, koruton. Ja silti omalla tavallaan kaunis, mieleenpainuva.

Pieni hymy kohosi kalpeille kasvoille juuri ennen kuin tyttö käänsi selkänsä maalaukselleen ja lähti kapuamaan rautatien muusta maailmasta erottavan vallin yli aikeenaan mennä käymään Theon luona. Jälkeensä hän jätti - varmuuden vuoksi, jos keskustelu miehen kanssa etenisi niin kuin hän pelkäsi - vain sen yhden sanan harmaaseen betoniin.

 

Hyvästi