Title: Here to survive
Beta: Ei ole taaskaan joten virheistä ilmoitelkaa, jeh?
Genre: Eenpä osaa sanoa, jotaki draamaa ehkä..? x)
Rating: Villinä veikkauksena joku K-13
Warnings: Huono kielenkäyttö, verta, raiskaus
Disclaimer: Hahmot ovat kaikki oman mielikuvitukseni tuotetta. Damian seikkailee myös eräässä roolipelissä minun komennuksessani.

A/N: Ensimmäinen useempiosanen ficcini aikoihin, joten en lupaa saanko tätä koskaan päätökseen xD Aina oon ollu vähän laiska näiden kanssa, etenkin ku ei oo sitä betaa tai ketään muutakaan jonka kanssa kävis asioita läpi ja vaihtelis ideoita. Helille menee omistukset tosiaan, se on niin suuri Damianin fani, että pakko kai sille oli jotain tällasta elämänkertapaskaa väsätä xD Ja MirQ autteli nimissä, kiitos siitä x)
Idea ficciin lähti oikeestaan alunperin biisistä Ky-Mani Marley - Ghetto soldier. 
Nelivuotiaan näkökulmasta oli yllättävän vaikee kirjottaa .__.' Etenki raiskauksesta neljävuotiaan näkökulmsta /:
Kommentit ois kivoja, jos jotain rakentavaa sais ja onnistuis vaikka kehittymään kirjottajana : P

 

1.

Aurinko oli juuri aloittanut jokapäiväisen urakkansa. Kestäisi koko päivän kiivetä taivaankannen yli maailman vastakkaiselle laidalle, mutta silti joka ikinen aamu aurinko väsymättä aloitti sen. Ja kerta toisensa jälkeen se sai itselleen langetetun tehtävän kunnialla suoritettua. Sitten sillä aikaa kun tämä puoli maailmasta nukkui, kun pimeys vallitsi maisemaa, oli auringolla tuo sama tehtävänsä horisontin toisella puolella. Koskaan se ei saanut levätä, ja silti se aamu toisensa perään aina kipusi taivaanrannasta loputtomman taipaleensa uudelleen kierrokselle.

Kaikki vaaleanpunaisen ja oranssin eri sävyt kirjoivat taivaanrantaa, saivat maailman kylpemään lähes epätodellisen kauniissa valossa. Silti sisällä tämän vain neljästä huoneesta koostuvan talon toisessa makuuhuoneessa varjot hallitsivat vielä. Pitkinä ja uhkaavina ne kurkottelivat seinillä kohti kattoa vain koska kukaan ei ollut vetänyt paksua, rispaantunutta rullaverhoa pois ikkunan edestä. Pimeässä saattoi juuri ja juuri erottaa, että pientä huonetta hallitsivat kaksi vastakkaisilla seinustoilla olevaa sänkyä ja raskastekoinen lipasto. Edes tarkkasilmäisin katselija ei varmasti olisi erottanut pientä möykkyä lipaston ja toisen sängyn väliin jäävässä alle puolen metrin levyisessä raossa.

Vaikka kaksi huonetta toisistaan erottava ovi olikin visusti kiinni, kuului viereisessä huoneessa käytävä kiivas keskustelu selkeästi ohuiden seinien läpi. Äänistä päätellen huoneessa oli kaksi henkilöä. Mies puhui möreällä, sammaltavalla äänellä jonka sanoista oli vaikea saada selvää, käytti huomattavasti normaalia puhetasoa enemmän ääntä. Nainen oli hiljaisempi, hänen puheensa erottui vain muminana, josta yksittäisten sanojen erottaminen oli mahdotonta. Silti hänen äänestään saattoi erottaa väsymyksen ja turhautumisen niinä harvoina kertoina kun hän katsoi tarpeelliseksi avata suunsa.

Kun viereisestä huoneesta kuului kolahdus, jonka aiheutti liiallisella voimalla pöydän pintaan isketty lasipullo, sängyn ja lipaston väliin jäävässä raossa kyhjöttävä mytty nyyhkäisi. Jos joku olisi avannut oven ja kurkistanut huoneeseen, olisi hän saattanut luulla että sängyn omistaja oli noustessaan potkinut peiton mytyksi lattialle. Todellisuudessa tuo mytty oli neljävuotias poika, joka pelkäsi kuollakseen. Hän oli taittanut laihat jalat rintaansa vasten ja kiertänyt käsivarret polviensä ympärille, painautunut tässä asennossa niin lähelle seinää kuin pystyi. Silmiään poika nipisti tiukasti kiinni, yritti olla mahdollisimman hiljaa ettei häntä huomattaisi, mutta ei voinut estää silloin tällöin huuliltaan purkautuvia nyyhkäisyjä.

"Se äpärä ei ole mun poikani", mies viereisessä huoneessa ärähti korotetulla äänellä. Poika yritti kuulla mitä nainen vastasi, mutta ei saanut sanoista selvää. Hän mietti, mikä mahtoi olla äpärä. Mies käytti sitä sanaa usein puhuessaan hänestä, useammin kuin hänen nimeään. Eikä se varmasti ollut mitään kaunista. Niin lapsi uskoi siksi, että kun hän oli kysynyt äidiltä mitä se äpärä oikein tarkoitti, ei äiti ollut suostunut kertomaan. Eikä äiti ikinä kertonut mitä rumat sanat tarkoittivat. Olivia ehkä kertoisi, jos hän muistaisi kysyä.

"Damian!" viereisessä huoneessa mesoava mies karjaisi aikaisempaakin kovemmalla äänellä ja vaikeni sitten hetkeksi odottamaan vastausta. Lapsi säpsähti rajusti kuullessaan nimensä ja painoi toisen hartiansa vielä lujemmin lipastoa vasten. Hän tiesi että pitäisi vastata. Jos hän ei vastaisi ja mies löytäisi hänet, tuo satuttaisi häntä. Mutta luultavasti tuo satuttaisi sittenkin, vaikka hän vastaisi.

Taas se huusi.

Damian ei muistanut sellaista aikaa, jolloin mies ei olisi huutanut. Joko tuo nukkui, tai sitten oli vihainen. Parhaita olivat ne päivät joina mies oli poissa, koska silloin kukaan ei huutanut. Niinä päivinä äiti hymyili. Ja äiti oli kaunis hymyillessään, silloinkin kun tuon kasvoissa oli mustelmia. Joskus sellaisina päivinä äiti myös leikki Damianin kanssa. Ja jos mies ei ollut vielä illallakaan palannut, niin äiti kertoi sadun ja istui sängyn reunalla silittämässä hiuksia siihen asti että poika nukahti. Damian ei olisi ikinä halunnut nukahtaa sellaisena iltana, koska mies oli aina aamulla palannut ja äiti oli taas surullinen. Jos olisi jaksanut valvoa, aamua ei ehkä olisi koskaan tullut ja mies pysyisi poissa. Mutta silti hän aina nukahti.

"Kas, poika ei taida olla kotona", mies hörähti. Tuon äänestä saattoi kuulla pahantahtoisen mielihyvän, ja se sai Damianin miettimään, olisiko sittenkin pitänyt vastata. Yleensä koskaan ei ollut luvassa mitään hyvää kun mies oli noin mielissään. Eikä äitikään kuulostanut yhtään iloiselta, äänestä saattoi kuulla pelon vaikkei sanoja erottanutkaan.

"Me voidaan viettää vähän laatuaikaa, eikö niin, rakas?" mies jatkoi nyt hiukan matalammalla äänellä. Laatuaika kuulosti Damianin mielestä ihan hyvältä, mutta miehen äänensävy kertoi viimeistään tässä vaiheessa että oli tapahtumassa jotain pahaa. Tuolla teennäisen miellyttävällä äänellä mies puhui aina ennen kuin aikoi lyödä poikaa. Löisikö tuo äitiäkin? Mies oli lyönyt ennenkin, Damian oli kerran kurkistellut salaa hänen ja Olivian huoneeseen johtavan oven raosta olohuoneeseen ja nähnyt miten mies oli lyönyt. Tuo oli lyönyt niin kovaa, että äiti oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Damian oli päässyt mukaan sairaalaan, lääkäri oli ollut kiva ja antanut hänelle hienon punaisen leluauton. Äiti oli saanut kuusi tikkiä silmäkulmaansa ja joutunut pitämään toisen silmän yli kulkevaa sidettä monta viikkoa.

Sohvan jouset natisivat viereisessä huoneessa, ja sitten kuului askeleita. Äidin ääni kohosi hiukan, ei ihan huudoksi mutta melkein. Tuo hoki sanoja "älä" ja "kiltti", mutta mies vain nauroi. Sitten seurasi lisää askeleita, ne suuntasivat olohuoneesta käytävään. Damian painautui vielä paremmin varjoihin ja toivoi että askeleet menisivät pois. Eivät ne tietenkään menneet, vaan pysähtyivät hänen ja Olivian huoneen ovelle. Se huone oli olohuoneesta tultaessa ensimmäisenä käytävän varressa, äidin ja miehen makuuhuone oli vasta seuraavana.

Kuullessaan ovenkahvan kääntyvän alas Damian nipisti huulensa visusti yhteen ettei olisi nyyhkäissyt. Oven avautuessa nopeasti kasvava valokiila halkoi huoneen pimeyttä, ja lapsi uskaltautui raottamaan silmiään. Valokiila ei onneksi yltänyt hänen piilopaikkaan asti. Jos hän olisi ihan hiljaa, mies ei ehkä huomaisi että hän oli siellä.

Äiti tuli näkyviin ensimmäisenä. Naisella oli päällään vain melkein polviin asti roikkuva t-paita, jota tuo käytti nukkuessaan. Hiukset valuivat pörröisinä valtoimenaan olkapäile, eikä Damian erottanut äidistä kuin siluetin oviaukkoa vasten. Mies työnsi äidin edellään huoneeseen ja seurasi heti perässä. Lapsi seurasi kauhun mykistämänä miten mies rusensi äidin itseään vasten. Nainen pysyi vaiti, vaikka sen oli pakko sattua. Kohta mies kutienkin tuntui saavan äidistä tarpeekseen, koska tönäisi tämän kovakouraisesti kauemmas itsestään. Nainen hoippui tönäisyn voimasta takaperin Damianin sängyn luokse, menetti tasapainonsa törmätessään huonekaluun ja pudottautui istumaan sängyn reunalle. Mies naureskeli itsekseen astellessaan hitaasti lähemmäs sänkyä ja avaten samalla housujensa vyötä. Äiti yritti nousta seisomaan mutta mies vain tönäisi tuon julmasta takaisin istumaan.

Damian kurkisteli silmäluomiensa raosta miten mies sai vyönsä auki ja antoi housujen pudota jalastaan. Tuo tönäisi äitiä taas ja kömpi tämän perässä sänkyyn satuaan naisen kaatumaan selälleen. Poika ei enää nähnyt äitiä, koska mies oli tietämättään asettunut heidän väliinsä, mutta hän kuuli miten äiti edelleen aneli päästäkseen pois. Mies repi rukouksista välittämättä naisen jalat väkisin levälleen ja painautui lähemmäs matalasti murahtaen. Damian oli ollut oikeassa siinä, että tyytyväisyys miehen äänessä ei koskaan tiennyt mitään hyvää. Nytkin heti tuon mielihyvästä kielivän äännähdyksen jälkeen äiti parahti, ihan selkeästi äitiä sattui mutta mies ei välittänyt. Nainen ei vieläkään lopettanut aneluaan, sen sijaan sanojen seuraksi olivat liittyneet myös itkusta kertovat nyyhkäisyt. Eikä mies välittänyt vähääkään, murahteli vain entistä tyytyväisempänä vetäytyessään kauemmas äidistä vain painautuakseen taas lähemmäs kerta kerran jälkeen.

Sängyn pohjalaudat natisivat tottumattomina tällaiseen kohteluun ja peittivät äänillään nyyhkäisyt, joita Damian ei kyennyt enää pitämään sisällään. Ei mies varmaan olisi kuullut häntä muutenkaan, tuon murahtelu oli voimistunut niin paljon. Ja nainen hänen allaan ulisi kuin haavoitettu eläin, rukoili armoa.

"Ei oma mies kelpaa, mut muita nussitaan heti ku silmä välttää, saatanan huora", mies solvasi murahdustensa välillä. Hän kohotti toisen kätensä lyödäkseen äitiä kasvoihin, ja iskun voimasta nainen parahti aikaisempaa kovemmin. Mies lateli lisää sanoja joita Damian ei ymmärtänyt ja löi äitiä vielä uudelleen. Kolmannen iskun myötä äiti lopetti anelunsa viimein, itki vain hiljaa, toivottomana.

Nelivuotias ei ymmärtänyt, mitä hänen silmiensä edessä tapahtui. Lapsi ei osannut tehdä mitään, painautui vain lujemmin seinää vasten ja itki lohduttomasti. Hän toivoi, että voisi vain sulautua varjoihin ja lakata olemasta. Kunpa vain voisi päästä pois. Damian olisi niin halunnut auttaa äitiä, muttei ollut tarpeeksi rohkea. Eikä poika edes tiennyt, mitä olisi voinut tehdä. Mutta tämä oli hänen syytään, joten luonnollisesti hänen olisi pitänyt tehdä jotain äidin hyväksi. Jos hän vain olisi vastannut miehen kutsuessa häntä, ei tuo ehkä satuttaisi äitiä nyt.

Damian käänsi päätään hieman kun hänen aivonsa rekisteröivät liikettä oviaukossa. Käytävässä oli paljon valoisampaa, joten poika ei kyennyt erottamaan muuta kuin siluetin ovelle ilmestyneestä hahmosta. Tyttö oli kyykistynyt käytävän puolelle ja kurkisteli nyt oviaukosta huoneeseen. Tuo oli selkeästi huomannut piilossaan kyyhöttävän lapsen, koska viittoili kädellään hänen suuntaansa. Lapsi ei kuitenkaan uskaltanut liikkua, vaikka tuo tyttö selvästi halusikin hänen menevän luokseen.

Käsittämätön helpotus humahti Damianin lävitse - Olivia oli tullut kotiin. Poika ei tiennyt missä isosisko oli ollut, mutta oli mahdottoman iloinen siitä että tuo oli nyt kotona. Tyttö osasi aina muuttaa kaikki asiat paremmiksi, tuo oli niin hyvä ja viisas. Olivialla oli aina aikaa eikä tuo ikinä huutanut tai ollut vihainen.

Olivia sai viittoilla pikkuveljelleen useamman minuutin, ennen kuin kauhun kangistama poika lopulta liikkui. Varovasti hän irrotti kädet jalkojensa ympäriltä ja nousi polvilleen. Raajat olivat puutuneet niin pitkällisen paikallaan istumisen jälkeen ja niitä pisteli. Damianin piti kerätä rohkeutta vielä melkein minuutin verran ennen kuin uskalsi lähteä konttaamaan ovea kohti. Onneksi mies ei tuntunut huomaavan, ja hän pääsi turvallisesti käytävään Olivian luokse.

"Mua pelottaa", Damian parahti heti Olivian luokse päästyään, hautasi kasvonsa isosiskon rintaa vasten. Tyttö kiersi kädet nuorempansa ympärille ja painoi suukon lapsen otsalle, supatti tämän korvaan että kaikki oli hyvin. Sisälle ei nyt voisi jäädä, Damian oli niin peloissaan ettei tuon voinut olettaa olevan hiljaa. Eikä isä saisi huomata heitä, tuo olisi aivan raivoissaan jos kesken kaiken tajuaisi lastensa olevan paikalla. Niinpä Olivia nosti Damianin syliinsä toivoen, ettei mies ollut kuullut pojan parahdusta. Varovasti tyttö nousi seisomaan ja pujahti oviaukon ohi olohuoneeseen. Muutaman lattialla mytyssä olevan vaatteet hän kumartui poimimaan käsiinsä huoneen halki kulkiessaan. Takaoven joku oli onneksi unohtanu raolleen, joten olohuoneen läpi päästyään saattoi Olivia pujahtaa äänettömästi ulos ja sulkea oven perässään.

"Mitä se teki äidille?" Damian nyyhkytti heti kun he olivat päässeet ulos ja saaneet oven suljettua itsensä ja vanhempiensa välistä. Poika katsoi hieman anovasti suurilla vihreillä silmillään isosiskoaan, odotti että tuo sanoisi ne sanat jotka taas muttaisivat kaiken hyväksi. Mutta tyttö pysyi vaiti, suoristeli vain mukaansa poimiaan vaatteita ja tarkisti olivatko ne puhtaita. Käteen sattuneiden housujen toisessa polvessa oli pieni reikä, mutta muuten vaatteet kelpasivat ihan hyvin. Olivia huokaisi syvään samalla kun riisui pikkuveljensä päällä sillä hetkellä olevan paidan. Miten muka selitettiin lapselle että oma äiti oli juuri raiskattu? Hän ei itsekään ollut kahtatoista vuotta vanhempi, mutta jo tottunut pitämään Damianista huolta. Oli tietenkin kamalaa jättää äiti sen hullun armoille, mutta isä olisi satuttanut heitäkin jos olisi huomannut heidän olevan paikalla. Tyttö tiesi, että äiti kiittäisi häntä myöhemmin siitä miten hän oli toiminut.

"Ne leikki. Sellasia aikusten leikkejä", Olivia vastasi lopulta samalla kun auttoi housuja pikkuveljensä jalkaan. Damian tärisi hillittömästi ja nyyhki edelleen. Kyyneleet valuivat valtoimenaan kasvoille, ja kaiken lisäksi poika oli saanut hikan. Olivia toivoi enemmän kuin mitään, että olisi tullut kotiin aikaisemmin ja voinut säästää pojan tältä. Hän olisi tunnistanut merkit ja ehtinyt viedä lapsen pois aluillaan olevan myrskyn tieltä.

"Mut ei äiti tykänny siitä", Damian sopersi hieman epävarmasti. Kaikkihan leikkimisestä pitivät, äitikin oli iloinen aina leikkiessään hänen kanssaan. Nyt tuo oli sen sijaan itkenyt ja pyytänyt miestä lopettamaan. Miksi kukaan halusi pakottaa toiset leikkimään jotain, mitä nämä eivät halunneet? Miksei se mies ollut lopettanut ja antanut äidin olla kun huomasi ettei tuo pitänyt siitä?

"Varmaan on sellasia leikkejä mistä sä et tykkää, mut silti niitä on joskus leikittävä kavereiden mieliks, eiks jeh?" Olivia naurahti mahdollisimman pirteästi saatuaan autettua hieman liian ison t-paidan Damianin päälle. Kun hän ei enää pitänyt kiinni pojasta, tuo pyllähti istumaan terassin halkeilleelle laatoitukselle. Tyttö kaiveli olallaan roikkuvaa laukkua hetken ennen kuin löysi vähän käytetyn nenäliinan, jolla pyyhki veljensä kasvot ja johon käski tuon niistää.

"Eipä. Mä etin sit muita kavereita", Damian selitti ääni hiukan täristen saatuaan nenänsä niistettyä ja heitti käytetyn paperinenäliinan takapihan rehottavalle ruohikolle. Miksei äiti voinut hankkia muita kavereita? Se mies teki äidin niin surulliseksi, mutta silti äiti ei koskaan käskenyt miehen mennä pois. Lapsi ei jaksanut ymmärtää.

"Mitä jos mentäs keinumaa?" Olivia vaihtoi puheeaihetta kun ei yksinkertaisesti keksinyt mitä vastaisi veljelleen. Eteinen oli ollut liian kaukana, joten hän ei ollut saanut Damianin kenkiä mukaan, mutta ilmankin tulisi toimeen. Ei olisi hyvä olla paikalla kun isä lopulta jättäisi äidin rauhaan. Tuo kuitenkin vain lähtisi ryminällä asunnosta ja löisi varmasti kaikkia jotka matkalla sattuisivat tielle. Joskus parin tunnin päästä olisi ehkä turvallista palata kotiin.

"Mut mulla on nälkä", Damian selitti surkeana ja hikkasi. Hengitys kulki edelleen hieman haukkoen vaikka itku oli jo loppunut, ja silmät punoittivat. Lapsi tiesi ettei sisälle voisi palata ihan hetkeen, mutta ei voinut mitään sille että oli nälkäinen. Hän ei ollut saanut ollenkaan aamupalaa.

"Haetaan kaupasta jotai hyvää", Olivia lupasi noustessaan seisomaan ja kumartui nostamaan Damianin syliinsä. Hänellä olisi varmasti edellisestä viikkorahasta vielä sen verran jäljellä, että hän saisi heille jotain aamupalaa. Eikä hänellä itsellään olisi niin väliä, pojalle voisi väittää ettei hän ollut nälkäinen, mutta Damianin pitäisi syödä. Tuo oli muutenkin niin laiha, että kylkiluut paistoivat ihon läpi.

Olivia huokaisi toistamiseen syvään lähtiessään kulkemaan takapihaa ympäröivässä aidassa olevaa porttia kohti. Hänen pitäisi saada edes jokin väliaikainen työpaikka lähiviikkoina, äidillä ei olisi varaa elättää heitä kaikkia. Isä vain ryyppäsi kaikki rahat jotka sai käsiinsä välittämättä siitä saisivatko vaimo ja lapset ruokaa vai eivät.

Seuraava päivä oli hyvä päivä. Isä oli poissa ja kotona oli siksi lähes epätodellisen rauhallista. Damian ei kysellyt minne mies oli mennyt, eikä kukaan kertonut. Äiti vain makasi sängyssä, ei pystynyt istumaan kävelemisestä puhumattakaan, mutta oli kuitenkin iloinen ja hymyili. Damian oli nukkunut edellisen yön Olivian sängyssä tuon kanssa. Oli ollut vähän ahdasta, mutta hänen oman sänkynsä patja oli veressä, eikä siinä voinut nukkua.