torstai, 7. kesäkuu 2012

Aamuöistä riimittelyä

 Siitä onkin hetki, kun täällä on viimeks tapahtunu jotain :D Joten heitinpä tänne tällasen pätkän, joka tuli kirjotettua tossa valvotun yön päätteeks aamulla seitsemän aikaan. 

__________________________________________

Juoksin umpikujaa
Mut en huomaa
Et selkä seinää vasten
Ei voi juosta

Keuhkot täynnä tyhjää 
Ei voi hengittää 
Vaik kuinka haukon
Se ei auta mitää

Suonissa jäätä kulkee
Ja sydän kivee
En haluis olla kylmä
Mut niin se menee 

Yksin täs maailmas
Paino kasvaa
Ku kaikki kaatuu niskaa
En voi jatkaa 

Jos en oo elossa
Voinko kuolla
Tai onks onnee olemassa
Muuten ku saduissa

Mis kulkee raja
Et kipuun turtuu 
Kai se helpottuu
Tai siihen tottuu

Ei jaksa enää 
Mä haluun lepää
Anna mun nukkua
En tästä herää 

sunnuntai, 31. lokakuu 2010

Improtarina...

... tai jotain siihen suuntaan.

Tämähän syntyi syyslomalla, kun Helimuru oli mun luona ja me taidettiin valvoa aavistuksen verran liian kauan.
Idea oli, että vuorotellen kirjotettiin tarinaa, josta jätettiin henkilöt, verdit, adjektiivit, numerot, substantiivit ja kaikki muut vastaava pois, ja sitten kyseltiin ne toiselta, joka ei tarinaa ollut lukenut. Tulos on tässä x)


Olipa kerran Katja. Se oli aina halunnut juoda. Sitä varten se päätti lähteä kaappiin, jotta voisi viimein tehdä niin.
Matka alkoi hyvin. Aluksi Katjan piti ylittää kyrpä. Sitten hän nuoli hieman ja tapasi pienen ryhmän Damsuja. Ne olisivat halunneet maistella, mutta Katja piiloutui puiston taakse ja pääsi siten onneksi pakenemaan. Sitten hän saapui kylmiöön. Siellä oli kamalan kiimaista, ja kaikki Neonillat olivat innokkaita. Häntä vastaan tuli erittäin viaton hurtta, joka kutsui hänet teelle luokseen Valintataloon. Katja oli kiihtyneen, pehmeän matkan jälkeen niin viiksekäs, että suostui. Perille päästyään he joivat teetä, soutivat ja haistelivat. Hän kysyi, voisiko jäädä yöksi, koska piti paikan kovasta tunnelmasta, eikä enää samana päivänä jaksaisi jatkaa matkaa. Sehän sopi, ja hän sai nukkua nuskassa, missä hän näki koko yön unta tummasta Theosta joka kuolasi.

Aamu oli mahdottoman tahattomasti seksikäs. Herätessään Katja oli hieman isorintainen, mutta asia korjaantui nopeasti, sillä Damsu tuli Katjan luokse ja jodlasi. Siitä kovin ilahtunut Katja muuttui hämmentyneeksi, ja juoksi ulos. Ulkona hän kuitenkin törmäsi Jack Sparrowiin, joka ehdottomasti vaati että Katja seisoisi. Siitä Katja ei pitänyt, ja siksi hän potkaisi Jackia varpaanväliin, jonka jälkeen hän pääsi livistämään metsään. Se oli Katjasta hurjan kimaltavaa. Kun tilanne oli rauhoittunut, Katja lähti sängyn alle. Matkallaan hän ehti pomppia, mutta oikeastaan se oli hänestä hitusen karvaista. Harmikseen Katja törmäsi Heliin juuri kun oli pääsemässä perille. Sen takia suunnitelmat muuttuivat, ja Katja lähti tuon kanssa tunneliin, vaikka hän tunsikin olonsa hieman pitkäksi. Joukkoon liittyi myös Pyry, joka oli hieman lonkeroinen, mutta se ei tietystikään haitannut yhtään ketään. Kolmikko joutui kuitenkin hieman turhan kirjavalle kujalle. Heidän aavistuksensa osuivat oikeaan, sillä hyvin sykkivä Hemuli hyökkäsi Katjan kimppuun ja kaappasi hänet mukaansa. Järkyttynyt Katja menetti tajuntansa. Kun hän viimein heräsi, hän tajusi olevan makuuhuoneessa. Siellä oli kiihkeää, ja se pelotti Katjaa.

Onneksi Katja oli kovin vihreä ja kesti, vaikka Hemuli pani häntä perseeseen ja teki muuta yhtä ohutta. Oltuaan Hemulin vankina 18 tuntia, onnistui Katja pakenemaan. Hemuli oli juuri lähtenyt tekemään heille välipalaksi miljoona nuudelia. Kun tuo tuli takaisin vain valkoinen hihaton paita yllään, yllätti Katja tuon nylkyttämällä. Hemuli oli niin kovin vittuuntunut, ettei voinut kuin katsoa miten Katja nuoli tiensä vapauteen. Katja juoksi kuin kutiseva Cujo aina leikkipuistoon asti. Siellä hän tapasi Marcellin, joka oli keräilemässä mukeja kaimalleen. Se ymmärsi Katjan ahdingon ja tarjosi hänelle turvapaikan luonaan pöytälaatikossa. Katja oli oikein kiitollinen, ja lähti onnellisena mukaan. Matka ei onneksi ollut kovin karhea, mutta Katjan piti silti pureskella vähän päästäkseen sisälle. Sisällä hän otti pilkullisen suihkun, joka sai hänen olonsa himokkaaksi. Hän ja Marcell juttelivat mukavia kaktuksista, Damianista ja naapurin kookospähkinästä. Sitten, koska kello oli jo viisi aamulla päätti Katja lähteä nukkumaan. Marcell toivotti hänelle mureaa yötä ja kiiltäviä unia, mutta se ei onneksi toteutunut.

Uni alkoi hyvin värisevästi. Se teki Katjan olon räjähtäneeksi, mikä ei ollut lainkaan yllättävää. Unessa Katja oli keskellä koralliriuttaa aivan yksikseen vain rintakarva seuranaan. Tunnelma oli siimahäntäinen, jonka takia Katja ryhtyi kaljuuntumaan estääkseen vaarallisia kaukosäätimiä ilmestymästä. Hän tiesi että ne olivat jo matkalla sinne, sen huomasi omenapuusta joka lojui vähän matkan päässä. Kiireiltään Katja ei kuitenkaan huomannut Millyä, joka oli istuutunut kivelle katselemaan häntä. Vasta kun Milly alkoi liihotella ympäriinsä Katja käänsi katseensa ja säikähti, koska Milly oli niin eläimellinen. Katja heräsi avarasti ja pomppasi välittömästi alas sängyltä. Hetken siinä hierottuaan hän uskaltautui katselemaan ympärilleen. Aluksi Katja ei huomannut mitään, mutta sitten hän tajusi, että hänen nenänsä edessä lymyili lampunhenki. Se ei ollut Katja lainkaan ulisevaa, joten hän lähti kiireesti murentumaan ulos. Ovella hän kompastui polvilumpioon, joka luikerteli ovimatolla. Katja kaatui maahan ja mursi kulmakarvansa. Onneksi Dean näki kaiken ja soitti pokemonkouluttajan apuun. Pian Katja saatiinkin vankilanjohtajan luokse hoitoon. Sinne pokemonkouluttaja kuljetti Katjan piikkilangallaan, joka kulki hyvin hankalasti.

Katja säikähti syvästi tajutessaan perille päästyään että vankilanjohtaja oli hänen enonsa. Tämä oli Katja aina ollut todella nelijalkainen, mikä ei ollut lainkaan sopivaa. Kaiken lisäksi tuolla oli yllään bokserit, joissa luki "Ali on laatikkomainen". Se oli Katjalle liikaa. Voimakkaasti Katja kiskoi kaikkia tielleen sattuvia keskimmäisestä jalasta, eivätkä he raivokkaista yrityksistään huolimatta voineet mitään. Limaisesti Katja singahti paikalta, näytti vielä mennessään muille nenäänsä voitonriemuisena. Ja niin Katja karkasi jälleen. Hän suuntasi kohti koria, koska muisteli pörröisen Pyryn asuvan siellä. Siellä hän voisi ehkä vihdoin juoda. Katja tilasi pahvilaatikon, koska oli kyllästynyt kävelemiseen. Perillä häntä odotti jälleen yllätys. Kaikkialla oli putkimaista, eikä Pyryä näkynyt missään, vaikka Katja tarkisti jääkaapin ja strippiluolankin. Mitä ihmettä hän nyt tekisi?

Katja epäili pahinta. Pyry olisi voinut hyvinkin joutua kylpyammeeseen ja se oli sitten todella sulokas juttu, sillä silloin presidentti löytäisi Pyryn aivan varmasti. Pyry oli sillä hetkellä Katjan ainoa käsirauta, joten Katja pakkasi mukaansa päivänkakkaran ja valtavan munan, ja lähti oitis matkaan. Parhaat mahdollisuudet hänelä olisi selvitä, jos hän löytäisi seurakseen oikein parrakkaan terroristin. Sellaiset olivat kuitenkin usein ryppyisiä, joten Katja ei edes yrittänyt etsiä sellaista. Sitä paitsi vaippaa ei ollut tuhlattavaksi asti, siistpä Katja lähti madellen matkaan aseenaan murheellinen kyynel. Kaikkialta kuului jatkuvasti kellastuneita ääniä, ne saivat Katjan loivaksi. Matkantekoa häiritsi myös Katjan jaloissa tanssahteleva leikkisä vampyyri, joka vaikutti hieman sojottavalta. Se saattoi hyvinkin johtua vieteristä. Vampyyri piti myös sen verran rehottavaa ääntä, että jonkinlainen varjo saattaisi vaikka kuulla ja päättää raiskata Katjan. Se sai Katjan entistä notkeammaksi.

The End.

keskiviikko, 13. lokakuu 2010

Here to survive [osa 2 / ?, K-13?]

Kaikki varoitukset ja muut löytyy ensimmäisen osan alusta, sieltä katselemaan siis jos kiinnostaa.

Enjoy~



2.

Kolme vuotta tuon dramaattisen illan jälkeen pieni, tumma poika käveli pää painuksissa ja kädet farkkujen taskuissa jalkakäytävää pitkin. Edellään hän potki pientä, pyöreää kiveä, jonka poukkoilua vihreiden silmien katse seurasi. Damian oli harhaillut ympäriinsä jo puolisen tuntia, ja hänellä oli kamalan tylsää. Kavereita ei ollut näkynyt missään, poika oli kiertänyt kaikki paikat joissa kaverit yleensä viettivät aikaa, eikä yksin tekemistä juurikaan ollut. Hetken hän oli etsinyt sopivia pyöreitä kiviä jotta voisi myöhemmin kokeilla uutta ritsaansa, mutta taskut olivat jo niin täynnä että kohta housut eivät pysyisi ylhäällä ollenkaan. Nyt ei siis ollut muuta tekemistä kuin ympäriinsä maleksiminen. Poika piti silmänsä auki jos kohdalle sattuisi sopiva maalitaulu ritsakokeilulle, mutta mitään ei ollut vielä löytynyt.

Oli heinäkuu, aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja lämmintä oli melkein kaksikymmentäviisi astetta. Damian aloittaisi peruskoulun ensimmäisen luokan muutaman viikon kuluttua, eikä oikein tiennyt mitä hänen tulisi asiasta ajatella. Tavallaan olisi ihan kivaa saada uusia kavereita, mutta hän ei mielellään ollut poissa kotoa niin monta tuntia yhteen menoon. Pojalle oli kehittynyt jonkinlainen tarve pitää äitiä silmällä, kotona oli käytävä muutaman tunnin välein että saattoi olla rauhassa. Kai se johtui kotona vallitsevasta rauhattomasta tilanteesta, lapsi ei halunnut menettää äitiään ja tunsi olevansa tuosta vastuussa.

Olivia oli ollut koko yön töissä ja mennyt ruokaa tehtyään päiväunille paimantaen ensin Damianin ulos. Hän tiesi ettei kotiin siksi voisi palata, Olivian piti saada nukkua rauhassa ja äitikin halusi olla rauhassa kun Mies kerrankin oli poissa. Ei Damian olisi kotiin halunnutkaan, siellä kaikki olivat niin kireitä ja tunnelma ahdistava. Tilanne kotona ei ollut mitenkään ihanteellinen seitsemänvuotiaan pojan kasvuympäristöksi. Onneksi lapsilla oli kykynsä paeta todellisuudesta itse luomiinsa vaihtoehtoisiin ulottuvuuksiin, joissa kaikki oli hyvin. Ei Damianilla koskaan ollut paljon leluja ollut, mutta sitäkin paremmalla mielikuvituksella häntä oli siunattu.

"Damian", jostain läheltä kuuluva hihkaisu sai haalistuneisiin farkkuihin ja liian suureen t-paitaan pukeutuneen pojan säpsähtämään. Hän käännähti kannoillaan ja mittaili vihreillä silmillään ympäristöään. Suunnilleen kymmenen metrin päässä Damianin sijainnista käveli häntä kohti kädet taskuissaan suunnilleen samanikäinen, tummatukkainen poika. Kadun ylitettyään tuo hypähti rennosti katua jalkakäytävästä erottavan kynnyksen ylitse ja jäi seisomaan vähän matkan päähän Damianista hilpeästi virnuillen.

Poika, Romeo, oli ollut Damianin paras kaveri jo monta vuotta ja asui vain parin talon päässä hänen kodistaan. Romeo asui isänsä kanssa, tuon äiti oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Damian ei tiennyt mitä oli tapahtunut, nainen oli vain maannut pitkään sairaalassa ja Romeo oli ollut todella surullinen. Eivät aikuiset olleet kertoneet mitä oli tekeillä, ei Romeo tainnut tietää itsekään. Pojalla ei ollut ollenkaan sisaruksia, ja tuo kadehti usein Damiania Olivian takia. Muutaman kerran Damian oli ollut yötä Romeon luona, kun äiti oli joutunut jäämään sairaalaan Miehen lyötyä tuota, ja Olivia oli ollut töissä. Hänestä oli jotenkin outoa, että isä saattoi kertoa iltasadun tai antaa hyvänyönsuukon. Damian ei ylipäätään tiennyt, oliko hänellä isää. Kaikillahan piti olla isä, sen verran poikakin tiesi, mutta Mies sanoi aina ettei ollut pojan isä. Ja miten joku muu voisi olla hänen isänsä, kun äiti kerran oli yhdessä Miehen kanssa?

Kuitenkin Romeon luona oli aina kivaa, tuon isä oli hauska ja pelasi tai leikki poikien kanssa. Lisäksi noiden kotona oli aina rauhallista. Kukaan ei satuttanut toistaan tai huutanut, eikä tunnelma ollut kireä tai vaivautunut. Damian ei ollut ikinä kuullut Romeon isän edes korottavan ääntään. Hän ja Romeo olivat kerran tuon isän kiellosta huolimatta potkineet jalkapalloa sisällä ja hajottaneet kirjahyllyn lasioven. Sitten he olivat yrittäneet kerätä sirpaleita pois ennen kuin mies tulisi kotiin, mutta tuo oli yllättänyt heidät itseteosta. Damian oli pelännyt tuon vähintäänkin huutavan, mutta mies oli ollut vain huojentunut kun pojille ei ollut sattunut mitään. Sellainen oli Damianille aivan uutta, kotona kaikkien pinna oli aina niin kireällä ettei ikinä tiennyt mikä sen saisi napsahtamaan poikki.

"Mitä sä teet?" Romeo kysyi ja veti toisen käden taskustaan voidakseen pyyhkäistä mustat suortuvat pois silmiltään. Hiukset olivat taas päässeet kasvamaan turhankin paljon, ne valuivat silmille ja niitä sai vähän väliä olla pyyhkimässä pois että näki eteensä. Damianille ei koskaan päässyt käymään niin, aina kun hänen hiuksensa pääsivät kasvamaan paria senttiä pidemmiksi tuli Olivia ja kyni hänelle vain muutaman millin mittaisen sängen. Hyvä niin, etenkin kesällä pitkä tukka olisi hiostanut varmasti, eikä sellaisen takaa edes nähnyt mitään. Oli varmaan ärsyttävää kun sai koko ajan pyyhkiä hiuksia pois tieltä ettei kävelisi päin mitään tai jotain.

"Kokeilen mun uutta ritsaa", Damian sanoi ja veti ritsan farkkujensa takataskusta. Ei hän varsinaisesti ollut valehdellut vaikkei ritsaa ollut vielä kokeillutkaan, hän oli kuitenkin ollut koko ajan aikeissa tehdä niin. Romeon ilme kirkastui vielä entisestäänkin, tuo astui muutaman askeleen lähemmäs ja katseli ritsaa ihailevan näköisenä. Se olikin oikein hieno, Olivia oli auttanut sen tekemisessä. Oksa oli yhdessä veistelty sileäksi, ja sitten isosisko oli lainannut omia kynsilakkojaan että Damian oli saattanut maalata ritsan varteen kaksi suunnilleen sentin levyistä rengasta, punaisen ja mustan. Jostain Olivia oli hankkinut suihkupullon lakkaa, ja ritsa oli vielä lakattu. Sen oli pitänyt antaa kuivua yön yli, mutta nyt siinä oli kaunis kiiltävä pinta.

"Saanko mäki?" Romeo kysyi virne suunnilleen korvasta korvaan ulottuen ja nosti innostuneena ruskeiden silmiensä katseen ritsasta Damianiin.

"Joo, ku mä oon ite kokeillu eka", Damian lupasi ja vilkaisi ympärilleen kuin varmistaen oliko missään sopivaa maalitaulua. Romeo haroi taas hiuksia silmiltään ja tähyili myöskin ympärilleen. Kun mitään ei näkynyt jatkoi pitkätukkainen poika matkaansa kaverinsa ohi ja viittoili tuota seuraamaan itseään. Damian käännähti kannoillaan ja otti muutaman juoksuaskeleen päästäkseen etumatkaa saaneen Romeon vierelle. Ritsan häm työni takaisin takataskuunsa ettei vahingossakaan pudottaisi sitä tai mitään.

Suunnilleen vartin verran pojat kävelivät jalkakäytävällä rinnatusten Damian kädet kiviä melkein täynnä olevissa taskuissaan ja Romeo otsahiuksia tiuhaan silmiltään pois haroen. Lähinnä he juttelivat koulun alkamisesta, Romeo tunnusti hieman nolona että häntä jännitti ja Damian lohdutti kaveriaan toteamalla että ainakin he pääsisivät samalle luokalle. Se oli selvinnyt jo pari viikkoa sitten, kun jokaisen kotiin oli tullut koulun aloittamista koskeva kirje. Kummatkin pojat aloittaisivat peruskoulun 6. elokuuta luokalla 1B.

"Tuu", Romeo sanoi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen ja varoittamatta nykäisi Damiania käsivarresta. Poika hätkähti, koska oli unohtunut miettimään miten hän mahtaisi pärjätä koulussa. Olivia oli opettanut häntä vähän ettei hän ainakaan jäisi jälkeen, joten Damian osasi kyllä laskea vähän ja aakkosiakin jonkin verran. Silti jännitti että muut olisivat parempia kuin hän ja että häntä kiusattaisiin. Nopeasti Damian kuitenkin ravisti moiset ajatukset päästään ja lähti harppomaan kaverinsa perässä kadun yli. Jalkakäytävällä kadun toisella puolella oli suuri vihreä roskalaatikko ihan yhden talon takapihaa ympäröivän aidan vieressä. Romeo kiskoi itseään jo roskalaatikon päälle kun Damian vasta pääsi paikalle, mutta selvittyään ensin laatikon päälle ojensi pitkätukka kätensä kaverilleen ja auttoi tuota kiipeämään perässä. Roskiksen päältä näki hyvin aidan takana olevan takapihan, ja vielä osan sitäkin seuraavasta.

Takapiha oli todella rempallaan, ja sitä ympäröivä aitakin oli osittain sortunut yhdestä nurkastaan. Yksi tukipalkki oli lähtenyt irti ja sen takia muutama lauta oli päässyt putoamaan. Pihan nurmikko oli päässyt kasvamaan melkein polvenkorkuiseksi ja sen seassa rehotti heinää. Kaikenlaista rojua erottui ruohon seasta, kukaan ei ollut ilmeisesti jaksanut raahata niitä roskalaatikolle asti vaikka aidassa oli ihan roskalaatikon vieressä portti. Tosin sitä ei oltu ilmeisesti hetkeen käytetty ollenkaan, olisi ihme jos sen enää ylipäätään saisi auki. Pihan perällä oli ruostuneen näköinen pihakeinu jonka ruudullisten pehmusteiden seasta törrötti ilkeän näköinen vieteri, ja keinun takana nojasi aitaan polkupyörä jossa ei ollut renkaita ollenkaan. Takaoven edustalla oli kuistin virkaa toimittava halkeillut laatoitus jonka raoista puski itsepäisiä ruohonkorsia, ja sekä olohuoneen ikkunoissa että takaoven ikkunassa olevat verhot estivät näkemästä niin sisälle kuin uloskaan.

Tämä oli samanlainen rivitalo kuin se, jossa Damiankin asui. Tällä alueella oli ylipäätään monta samanlaista taloa, kaikki enemmän tai vähemmän rapakunnossa. Kaupunginosa oli köyhä, sille sysättiin huonosti toimeentulevat ihmiset joiden ongelmia yhteiskunta ei jaksanut murehtia. Päihdeongelmia ja rikollisuutta oli paljon, eikä Damianin koti ollut ainoa paikka jossa esiintyi perheväkivaltaa. Ei siis ollut kyse mistään unelmapuitteista perhe-elämälle ja lasten kasvattamiselle. Mitään sellaista Damian ei kuitenkaan ajatellut, tämä oli arkipäivää hänelle eikä hän osannut kuvitella muunlaista elämää. Sen sijaan poika kiinnitti huomiota laatoilla auringonpaisteessa lojuvaan lihavaan, harmaaseen kissaan. Se oli ilmeisesti ollut tappelussa, koska toinen korva oli verillä eikä toista silmää tainnut saada avatuksi.

Romeo ilmeisesti arvasi kaverinsa ajatukset, koska ei sanonut mitään ettei vain pelottaisi kissaa pois. Eihän eläin siltä näyttänyt, että olisi menossa mihinkään, mutta koskaan ei voinut olla varma. Mahdollisimman hiljaa Damian kaivoi kiven taskustaan ja asetteli sen ritsaansa keskittyneen näköisenä kuin pommia käsitellen. Pitkään ja hartaasti hän tähtäsi ennen kuin päästi kiven lentämään ilman halki vaimeasti suhahtaen. Sihti oli täydellinen, kivi osui ikävästi kopsahtaen kissaa suoraan päähän. Eläin oli ilmeisesti nukahtanut, koska nyt se ponkaisi pelästyneen näköisenä seisaalleen ja naukaisi närkästyneenä. Ympärilleen kissa katseli ainoalla silmällään ja pojat aidan takana huomattuaan kyyristyi hieman, pörhisti häntänsä ja niskavillansa ja sähisi pojille. Hetken se näytti siltä, että saattaisi hyökätä kimppuun, mutta loikkasi sitten kuitenkin talon seinustalla olevan roskapöntön päälle, mistä se pääsi helposti pihan toisella puolella jatkuvalle aidalle. Vielä kissa pysähtyi aidalle ja mulkaisi poikia olkansa ylitse pahasti ennen kuin hyppäsi naapurin pihan puolelle kadoten näkyvistä.

Hetken se jaksoi naurattaa poikia aivan mahdottomasti. Ikävä kyllä Damian ja Romeo eivät olleet huomanneet ikkunaverhojen välistä tirkistelevää naista, joka nyt avasi takaoven perkelettä kiljuen. Tuo oli melkoinen näky papiljotteja mustassa, sieltä täältä vähän harmaantuneessa tukassaan ja kukallinen mekko yllään. Varmaan viidennellä kymmenellään jo, ja painoa oli kertynyt ainakin sata kiloa.

Pojat loikkasivat säikähtäneinä alas roskalaatikolta naisen suunnatessa umpeen ruostuneen näköistä porttia kohti. Laskeutuminen ei ihan onnistunut, Damianin jalka taittui ja hän kaatui päistikkaa maahan. Hän tunsi, miten epätasainen asfaltti repäisi farkut rikki ja luultavasti ihon myös. Ei pojalla kuitenkaan ollut aikaa jäädä surkuttelemaan, hän kuuli jo miten portti säälittävästi ulisten vääntyi auki. Oli siis pakko kampeutua seisomaan ja lähteä juoksemaan kuin henkensä edestä. Romeo oli pysähtynyt jonkin matkan päähän ja pälyili pelästyneen näköisenä jonnekin Damianin taakse. Kun hän sai kaverinsa kiinni, lähtivät he kumpikin pinkomaan karkuun minkä jaloistaan pääsivät.

Nainen työntyi portista kadulle edelleen vihaisesti poikien perään karjuen. Porttia ei äänestä päätellen ollut avattu ihan hetkeen, ja vähän surkean näköisenä se jäi repsottamaan auki tämän kovakouraisen käsittelyn jälkeen. Nainen lähti juoksemaan Damianin ja Romeon perään hiukan ontuen ja suuttumisensa takia jo valmiiksi henägstyneenä. Eihän tuolla ollut mitään mahdollisuuksia saada vikkeliä poikia kiinni, mutta pelästyttämään hän oli nuo ainakin onnistunut. Eivätpä tulisi enää takaisin hätyyttelemään hänen kissaansa, mokomat.

Pojat uskalsivat pysähtyä seuraavan kulmauksen taakse ja jäivätkin siihen kurkkimaan. Nainen ei jaksanut juosta heidän perässään kuin jokusen metrin, ylipaino ja huono yleiskunto saivat jo nyt hänet puuskuttamaan raskaasti. Nyrkkiä tuo kuitenkin pui kaksikon perään ja karjui että tapahtuisi kauheita jos hän vielä joskus näkisi pojat niillä nurkilla. Sitten tuo kuitenkin luovutti, kääntyi kannoillaan ja lähti vaappumaan takaisin portin suuntaan edelleen itsekseen sadatellen.

Damian ja Romeo eivät kuitenkaan uskaltaneet jäädä siihen, ihan vain siltä varalta jos nainen kuitenkin päättäisi tulla takaisin. Hiukan hengästyneinä he lähtivät jatkamaan matkaansa ja poikkesivat hetken käveltyään yhdelle vuorokaudenajasta huolimatta hämärälle sivukujalle. Vähän pelästyneitä pojat olivat edelleen, miettivät mitä tapahtuisi jos nainen olisi vaikka soittanut poliisit tai jotain. Ei kai sellaisesta nyt vankilaan voisi joutua? Onneksi kukaan täällä päin ei tuntunut pitävän poliiseista, joten olisi toivottava että kyseinen nainen kuuluisi siihen ryhmään myös.

"Se oli siistä", Romeo naurahti edelleen sekä säikähdyksen että pakenemisen takia hieman hengästyneenä. Jännitys alkoi purkautua, minkä vuoksi pojat naureskelivat hetken melkoisen päättömästi. Lopuksi piti vielä läimäyttää kämmenet yhteen, mutta sitten kaksikko päätti jatkaa matkaa ihan vain niiden poliisien varalta.

"Haluutko sä ampua?" Damian muisti kysyä vasta kun he olivat jatkaneet matkaansa hetken hiljaisuuden vallitessa. Romeo oli kuitenkin sitä mieltä, että ampuisi mieluummin vasta jonainen toisena päivänä. Eiväthän pojat sitä tietenkään voineet myöntää, mutta olivat he kumpikin sitä naista pelästyneet. Damian ei muutenkaan pitänyt kovaäänisistä ihmisistä, hän kun yhdisti sen aina lyömiseen. Siksi hänenkin mielestään oli parempi, ettei Romeo kokeilisi ritsaa vielä sinä päivänä, mutta ei sitäkään voinut ääneen sanoa.

Illalla Olivia ja Damian istuivat keittiönpöydän ääressä. Itse asiassa poika istui pöydällä jalat tuolilla istuvan Olivian sylissä. Tyttö puhdisti pikkuveljensä polveen tullutta haavaa, johon oli jäänyt vähän hiekanmurusia ja muutakin likaa. Aine kirveli haavassa ja haisi pahalle, mutta Damian oli tottunut. Hän oli kuitenkin vilkas poika eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän loukkasi itsensä.

Kotona oli kumman rauhallista vaikka Mieskin oli taas palannut. Tuo oli sammunut sohvalle, ja siksi piti olla hiljaa. Olivia oli sulkenut keittiön oven etteivät he vahingossakaan herättäisi isäänsä, joka olisi herättyään kuitenkin älyttömän vihainen.

Damian kertoi innoissaan mitä päivällä oli tapahtunut. Kun poliiseja ei ollut kuulunut, oli poika ehtinyt jo unohtaa ylipäätään pelästyneensä. Lapsille ominaiseen tapaansa hän liioitteli puheissaan melkoisesti ja toimi itse tarinassa ilmeisesti jonain suurenakin sankarina. Olivia kyllä huomasi, että pikkuveli paisutteli juttujaan melkoisesti, muttei viitsinyt pilata toisen iloa vaan nyökytteli ainoastaan ja kyseli yksityiskohdista muka ihmeissään.

Saatuaan pikkuveljensä polven puhdistettua ja laastaroitua nousi Olivia pöydän äärestä kelloa vilkaisten. Damianin paikkaamiseen käyttämänsä tarvikkeet hän vei tiskipöydän yläpuolella olevaan kaappiin, jonka alin hylly toimi jonkinlaisena ensiapukaappina. Pojan hän komensi alas pöydältä ja käski tuon syödä leipänsä loppuun. Hänen pitäisi lähteä kohta töihin ja Damian pitäisi sitä ennen vielä pistää nukkumaan.

"Kai sä luet iltasadun?" Damian kysyi luoden Oliviaan kulmiensa alta toiveikkaan katseen. Tyttö vilkaisi seinällä olevaa kelloa uudelleen hieman hermostuneena. Pomo saisi raivarin jos hän myöhästyisi, eikä varaa potkuihin todellakaan ollut. Työ oli kamala, mutta palkka niin hyvä ettei ollut myöskään varaa valittaa. Vaikka ihan kuin jollekin noin suloiselle voisi sanoa ei, joten Olivia lupasi huokaisten lukevansa jonkin lyhyen kirjan. Keittiön oven hän avasi mahdollisimman hiljaa ja paimensi lähes kuiskaten Damianin vaihtamaan pyjaman päälleen. Itse hän lähti hiipimään olohuoneeseen etsimään jotain kirjaa heti kun poika oli kadonnut heidän huoneeseensa.

"Nukut sitte kiltisti", Olivia vannotti sulkiessaan satukirjan ja noustessaan seisomaan Damianin sängyn reunalta. Poika lupasi tehdä niin sillä ehdolla, että sisko herättäisi hänet palatessaan kotiin. Huokaisten tyttö suostui, esitti vastahakoista vaikka tämä oli jo oikeastaan muodostunut tavaksi. Aina töistä tullessaan hänen piti herättää Damian, joka sitten nukahti lähes heti uudestaan. Ei Olivia mielellään pikkuveljensä unta häirinnyt, mutta hän oli muutaman kerran kieltäydyttyään huomannut ettei poika nukkunut rauhallisesti ennen kuin hän tuli kotiin ellei sitten tiennyt että hän herättäisi tuon. Oli suloista, mutta myös jollain tavalla todella surullista, miten vasta seitsenvuotias piti huolta isosiskostaan sillä tavalla.


Ennen lähtöään Olivia veti rullaverhon ikkunan eteen, kumartui suukottamaan Damiania otsalle ja sammutti kattolampusta valon. Poika makasi oven sulkeuduttua sängyssään aivan hiljaa hetken ja kuunteli miten Olivian askeleet katosivat eteiseen. Hetken kuluttua ovi suljettiin mahdollisimman varovasti, ja siitä hän tiesi siskon lähteneen. Äiti oli mennyt nukkumaan jo aikaisin, ja Mies kuorsasi olohuoneessa seinän takana. Poika ihmetteli miten muka saisi unta kuorsauksen takia, mutta pitäisi kuitenkin yrittää parhaansa kun oli luvannut Olivialle. Damian piti aina lupauksensa, koska valehteleminen oli rumaa. Niinpä ei auttanut muu kuin painaa pää tyynyyn, vetää uninalle paremmin kainaloon ja yrittää olla välittämättä mistään häiritsevistä äänistä.

Joskus aamuyöllä Damian heräsi siihen että Olivia tönäisi kevyesti hänen olkapäätään. Huoneessa oli pimeää eikä poika voinut erottaa siskostaan juurikaan mitään. Äänestä hän kuitenkin tunnisti tytön, kun tuo kuiskasi tulleensa kotiin ja käski pojan jatkaa nukkumista. Vielä tuo kumartui suukottamaan pikkuveljeään poskelle ja sitten askeleet loittonivat huoneen toiselle puolelle tytön sängyn luokse. Tässä vaiheessa Damian oli kuitenkin nukahtanut jo uudelleen oikeastaan mitään tajuamatta.

 

 

tiistai, 22. kesäkuu 2010

Here to survive [osa 1 / ?, K-13?]

Title: Here to survive
Beta: Ei ole taaskaan joten virheistä ilmoitelkaa, jeh?
Genre: Eenpä osaa sanoa, jotaki draamaa ehkä..? x)
Rating: Villinä veikkauksena joku K-13
Warnings: Huono kielenkäyttö, verta, raiskaus
Disclaimer: Hahmot ovat kaikki oman mielikuvitukseni tuotetta. Damian seikkailee myös eräässä roolipelissä minun komennuksessani.

A/N: Ensimmäinen useempiosanen ficcini aikoihin, joten en lupaa saanko tätä koskaan päätökseen xD Aina oon ollu vähän laiska näiden kanssa, etenkin ku ei oo sitä betaa tai ketään muutakaan jonka kanssa kävis asioita läpi ja vaihtelis ideoita. Helille menee omistukset tosiaan, se on niin suuri Damianin fani, että pakko kai sille oli jotain tällasta elämänkertapaskaa väsätä xD Ja MirQ autteli nimissä, kiitos siitä x)
Idea ficciin lähti oikeestaan alunperin biisistä Ky-Mani Marley - Ghetto soldier. 
Nelivuotiaan näkökulmasta oli yllättävän vaikee kirjottaa .__.' Etenki raiskauksesta neljävuotiaan näkökulmsta /:
Kommentit ois kivoja, jos jotain rakentavaa sais ja onnistuis vaikka kehittymään kirjottajana : P

 

1.

Aurinko oli juuri aloittanut jokapäiväisen urakkansa. Kestäisi koko päivän kiivetä taivaankannen yli maailman vastakkaiselle laidalle, mutta silti joka ikinen aamu aurinko väsymättä aloitti sen. Ja kerta toisensa jälkeen se sai itselleen langetetun tehtävän kunnialla suoritettua. Sitten sillä aikaa kun tämä puoli maailmasta nukkui, kun pimeys vallitsi maisemaa, oli auringolla tuo sama tehtävänsä horisontin toisella puolella. Koskaan se ei saanut levätä, ja silti se aamu toisensa perään aina kipusi taivaanrannasta loputtomman taipaleensa uudelleen kierrokselle.

Kaikki vaaleanpunaisen ja oranssin eri sävyt kirjoivat taivaanrantaa, saivat maailman kylpemään lähes epätodellisen kauniissa valossa. Silti sisällä tämän vain neljästä huoneesta koostuvan talon toisessa makuuhuoneessa varjot hallitsivat vielä. Pitkinä ja uhkaavina ne kurkottelivat seinillä kohti kattoa vain koska kukaan ei ollut vetänyt paksua, rispaantunutta rullaverhoa pois ikkunan edestä. Pimeässä saattoi juuri ja juuri erottaa, että pientä huonetta hallitsivat kaksi vastakkaisilla seinustoilla olevaa sänkyä ja raskastekoinen lipasto. Edes tarkkasilmäisin katselija ei varmasti olisi erottanut pientä möykkyä lipaston ja toisen sängyn väliin jäävässä alle puolen metrin levyisessä raossa.

Vaikka kaksi huonetta toisistaan erottava ovi olikin visusti kiinni, kuului viereisessä huoneessa käytävä kiivas keskustelu selkeästi ohuiden seinien läpi. Äänistä päätellen huoneessa oli kaksi henkilöä. Mies puhui möreällä, sammaltavalla äänellä jonka sanoista oli vaikea saada selvää, käytti huomattavasti normaalia puhetasoa enemmän ääntä. Nainen oli hiljaisempi, hänen puheensa erottui vain muminana, josta yksittäisten sanojen erottaminen oli mahdotonta. Silti hänen äänestään saattoi erottaa väsymyksen ja turhautumisen niinä harvoina kertoina kun hän katsoi tarpeelliseksi avata suunsa.

Kun viereisestä huoneesta kuului kolahdus, jonka aiheutti liiallisella voimalla pöydän pintaan isketty lasipullo, sängyn ja lipaston väliin jäävässä raossa kyhjöttävä mytty nyyhkäisi. Jos joku olisi avannut oven ja kurkistanut huoneeseen, olisi hän saattanut luulla että sängyn omistaja oli noustessaan potkinut peiton mytyksi lattialle. Todellisuudessa tuo mytty oli neljävuotias poika, joka pelkäsi kuollakseen. Hän oli taittanut laihat jalat rintaansa vasten ja kiertänyt käsivarret polviensä ympärille, painautunut tässä asennossa niin lähelle seinää kuin pystyi. Silmiään poika nipisti tiukasti kiinni, yritti olla mahdollisimman hiljaa ettei häntä huomattaisi, mutta ei voinut estää silloin tällöin huuliltaan purkautuvia nyyhkäisyjä.

"Se äpärä ei ole mun poikani", mies viereisessä huoneessa ärähti korotetulla äänellä. Poika yritti kuulla mitä nainen vastasi, mutta ei saanut sanoista selvää. Hän mietti, mikä mahtoi olla äpärä. Mies käytti sitä sanaa usein puhuessaan hänestä, useammin kuin hänen nimeään. Eikä se varmasti ollut mitään kaunista. Niin lapsi uskoi siksi, että kun hän oli kysynyt äidiltä mitä se äpärä oikein tarkoitti, ei äiti ollut suostunut kertomaan. Eikä äiti ikinä kertonut mitä rumat sanat tarkoittivat. Olivia ehkä kertoisi, jos hän muistaisi kysyä.

"Damian!" viereisessä huoneessa mesoava mies karjaisi aikaisempaakin kovemmalla äänellä ja vaikeni sitten hetkeksi odottamaan vastausta. Lapsi säpsähti rajusti kuullessaan nimensä ja painoi toisen hartiansa vielä lujemmin lipastoa vasten. Hän tiesi että pitäisi vastata. Jos hän ei vastaisi ja mies löytäisi hänet, tuo satuttaisi häntä. Mutta luultavasti tuo satuttaisi sittenkin, vaikka hän vastaisi.

Taas se huusi.

Damian ei muistanut sellaista aikaa, jolloin mies ei olisi huutanut. Joko tuo nukkui, tai sitten oli vihainen. Parhaita olivat ne päivät joina mies oli poissa, koska silloin kukaan ei huutanut. Niinä päivinä äiti hymyili. Ja äiti oli kaunis hymyillessään, silloinkin kun tuon kasvoissa oli mustelmia. Joskus sellaisina päivinä äiti myös leikki Damianin kanssa. Ja jos mies ei ollut vielä illallakaan palannut, niin äiti kertoi sadun ja istui sängyn reunalla silittämässä hiuksia siihen asti että poika nukahti. Damian ei olisi ikinä halunnut nukahtaa sellaisena iltana, koska mies oli aina aamulla palannut ja äiti oli taas surullinen. Jos olisi jaksanut valvoa, aamua ei ehkä olisi koskaan tullut ja mies pysyisi poissa. Mutta silti hän aina nukahti.

"Kas, poika ei taida olla kotona", mies hörähti. Tuon äänestä saattoi kuulla pahantahtoisen mielihyvän, ja se sai Damianin miettimään, olisiko sittenkin pitänyt vastata. Yleensä koskaan ei ollut luvassa mitään hyvää kun mies oli noin mielissään. Eikä äitikään kuulostanut yhtään iloiselta, äänestä saattoi kuulla pelon vaikkei sanoja erottanutkaan.

"Me voidaan viettää vähän laatuaikaa, eikö niin, rakas?" mies jatkoi nyt hiukan matalammalla äänellä. Laatuaika kuulosti Damianin mielestä ihan hyvältä, mutta miehen äänensävy kertoi viimeistään tässä vaiheessa että oli tapahtumassa jotain pahaa. Tuolla teennäisen miellyttävällä äänellä mies puhui aina ennen kuin aikoi lyödä poikaa. Löisikö tuo äitiäkin? Mies oli lyönyt ennenkin, Damian oli kerran kurkistellut salaa hänen ja Olivian huoneeseen johtavan oven raosta olohuoneeseen ja nähnyt miten mies oli lyönyt. Tuo oli lyönyt niin kovaa, että äiti oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Damian oli päässyt mukaan sairaalaan, lääkäri oli ollut kiva ja antanut hänelle hienon punaisen leluauton. Äiti oli saanut kuusi tikkiä silmäkulmaansa ja joutunut pitämään toisen silmän yli kulkevaa sidettä monta viikkoa.

Sohvan jouset natisivat viereisessä huoneessa, ja sitten kuului askeleita. Äidin ääni kohosi hiukan, ei ihan huudoksi mutta melkein. Tuo hoki sanoja "älä" ja "kiltti", mutta mies vain nauroi. Sitten seurasi lisää askeleita, ne suuntasivat olohuoneesta käytävään. Damian painautui vielä paremmin varjoihin ja toivoi että askeleet menisivät pois. Eivät ne tietenkään menneet, vaan pysähtyivät hänen ja Olivian huoneen ovelle. Se huone oli olohuoneesta tultaessa ensimmäisenä käytävän varressa, äidin ja miehen makuuhuone oli vasta seuraavana.

Kuullessaan ovenkahvan kääntyvän alas Damian nipisti huulensa visusti yhteen ettei olisi nyyhkäissyt. Oven avautuessa nopeasti kasvava valokiila halkoi huoneen pimeyttä, ja lapsi uskaltautui raottamaan silmiään. Valokiila ei onneksi yltänyt hänen piilopaikkaan asti. Jos hän olisi ihan hiljaa, mies ei ehkä huomaisi että hän oli siellä.

Äiti tuli näkyviin ensimmäisenä. Naisella oli päällään vain melkein polviin asti roikkuva t-paita, jota tuo käytti nukkuessaan. Hiukset valuivat pörröisinä valtoimenaan olkapäile, eikä Damian erottanut äidistä kuin siluetin oviaukkoa vasten. Mies työnsi äidin edellään huoneeseen ja seurasi heti perässä. Lapsi seurasi kauhun mykistämänä miten mies rusensi äidin itseään vasten. Nainen pysyi vaiti, vaikka sen oli pakko sattua. Kohta mies kutienkin tuntui saavan äidistä tarpeekseen, koska tönäisi tämän kovakouraisesti kauemmas itsestään. Nainen hoippui tönäisyn voimasta takaperin Damianin sängyn luokse, menetti tasapainonsa törmätessään huonekaluun ja pudottautui istumaan sängyn reunalle. Mies naureskeli itsekseen astellessaan hitaasti lähemmäs sänkyä ja avaten samalla housujensa vyötä. Äiti yritti nousta seisomaan mutta mies vain tönäisi tuon julmasta takaisin istumaan.

Damian kurkisteli silmäluomiensa raosta miten mies sai vyönsä auki ja antoi housujen pudota jalastaan. Tuo tönäisi äitiä taas ja kömpi tämän perässä sänkyyn satuaan naisen kaatumaan selälleen. Poika ei enää nähnyt äitiä, koska mies oli tietämättään asettunut heidän väliinsä, mutta hän kuuli miten äiti edelleen aneli päästäkseen pois. Mies repi rukouksista välittämättä naisen jalat väkisin levälleen ja painautui lähemmäs matalasti murahtaen. Damian oli ollut oikeassa siinä, että tyytyväisyys miehen äänessä ei koskaan tiennyt mitään hyvää. Nytkin heti tuon mielihyvästä kielivän äännähdyksen jälkeen äiti parahti, ihan selkeästi äitiä sattui mutta mies ei välittänyt. Nainen ei vieläkään lopettanut aneluaan, sen sijaan sanojen seuraksi olivat liittyneet myös itkusta kertovat nyyhkäisyt. Eikä mies välittänyt vähääkään, murahteli vain entistä tyytyväisempänä vetäytyessään kauemmas äidistä vain painautuakseen taas lähemmäs kerta kerran jälkeen.

Sängyn pohjalaudat natisivat tottumattomina tällaiseen kohteluun ja peittivät äänillään nyyhkäisyt, joita Damian ei kyennyt enää pitämään sisällään. Ei mies varmaan olisi kuullut häntä muutenkaan, tuon murahtelu oli voimistunut niin paljon. Ja nainen hänen allaan ulisi kuin haavoitettu eläin, rukoili armoa.

"Ei oma mies kelpaa, mut muita nussitaan heti ku silmä välttää, saatanan huora", mies solvasi murahdustensa välillä. Hän kohotti toisen kätensä lyödäkseen äitiä kasvoihin, ja iskun voimasta nainen parahti aikaisempaa kovemmin. Mies lateli lisää sanoja joita Damian ei ymmärtänyt ja löi äitiä vielä uudelleen. Kolmannen iskun myötä äiti lopetti anelunsa viimein, itki vain hiljaa, toivottomana.

Nelivuotias ei ymmärtänyt, mitä hänen silmiensä edessä tapahtui. Lapsi ei osannut tehdä mitään, painautui vain lujemmin seinää vasten ja itki lohduttomasti. Hän toivoi, että voisi vain sulautua varjoihin ja lakata olemasta. Kunpa vain voisi päästä pois. Damian olisi niin halunnut auttaa äitiä, muttei ollut tarpeeksi rohkea. Eikä poika edes tiennyt, mitä olisi voinut tehdä. Mutta tämä oli hänen syytään, joten luonnollisesti hänen olisi pitänyt tehdä jotain äidin hyväksi. Jos hän vain olisi vastannut miehen kutsuessa häntä, ei tuo ehkä satuttaisi äitiä nyt.

Damian käänsi päätään hieman kun hänen aivonsa rekisteröivät liikettä oviaukossa. Käytävässä oli paljon valoisampaa, joten poika ei kyennyt erottamaan muuta kuin siluetin ovelle ilmestyneestä hahmosta. Tyttö oli kyykistynyt käytävän puolelle ja kurkisteli nyt oviaukosta huoneeseen. Tuo oli selkeästi huomannut piilossaan kyyhöttävän lapsen, koska viittoili kädellään hänen suuntaansa. Lapsi ei kuitenkaan uskaltanut liikkua, vaikka tuo tyttö selvästi halusikin hänen menevän luokseen.

Käsittämätön helpotus humahti Damianin lävitse - Olivia oli tullut kotiin. Poika ei tiennyt missä isosisko oli ollut, mutta oli mahdottoman iloinen siitä että tuo oli nyt kotona. Tyttö osasi aina muuttaa kaikki asiat paremmiksi, tuo oli niin hyvä ja viisas. Olivialla oli aina aikaa eikä tuo ikinä huutanut tai ollut vihainen.

Olivia sai viittoilla pikkuveljelleen useamman minuutin, ennen kuin kauhun kangistama poika lopulta liikkui. Varovasti hän irrotti kädet jalkojensa ympäriltä ja nousi polvilleen. Raajat olivat puutuneet niin pitkällisen paikallaan istumisen jälkeen ja niitä pisteli. Damianin piti kerätä rohkeutta vielä melkein minuutin verran ennen kuin uskalsi lähteä konttaamaan ovea kohti. Onneksi mies ei tuntunut huomaavan, ja hän pääsi turvallisesti käytävään Olivian luokse.

"Mua pelottaa", Damian parahti heti Olivian luokse päästyään, hautasi kasvonsa isosiskon rintaa vasten. Tyttö kiersi kädet nuorempansa ympärille ja painoi suukon lapsen otsalle, supatti tämän korvaan että kaikki oli hyvin. Sisälle ei nyt voisi jäädä, Damian oli niin peloissaan ettei tuon voinut olettaa olevan hiljaa. Eikä isä saisi huomata heitä, tuo olisi aivan raivoissaan jos kesken kaiken tajuaisi lastensa olevan paikalla. Niinpä Olivia nosti Damianin syliinsä toivoen, ettei mies ollut kuullut pojan parahdusta. Varovasti tyttö nousi seisomaan ja pujahti oviaukon ohi olohuoneeseen. Muutaman lattialla mytyssä olevan vaatteet hän kumartui poimimaan käsiinsä huoneen halki kulkiessaan. Takaoven joku oli onneksi unohtanu raolleen, joten olohuoneen läpi päästyään saattoi Olivia pujahtaa äänettömästi ulos ja sulkea oven perässään.

"Mitä se teki äidille?" Damian nyyhkytti heti kun he olivat päässeet ulos ja saaneet oven suljettua itsensä ja vanhempiensa välistä. Poika katsoi hieman anovasti suurilla vihreillä silmillään isosiskoaan, odotti että tuo sanoisi ne sanat jotka taas muttaisivat kaiken hyväksi. Mutta tyttö pysyi vaiti, suoristeli vain mukaansa poimiaan vaatteita ja tarkisti olivatko ne puhtaita. Käteen sattuneiden housujen toisessa polvessa oli pieni reikä, mutta muuten vaatteet kelpasivat ihan hyvin. Olivia huokaisi syvään samalla kun riisui pikkuveljensä päällä sillä hetkellä olevan paidan. Miten muka selitettiin lapselle että oma äiti oli juuri raiskattu? Hän ei itsekään ollut kahtatoista vuotta vanhempi, mutta jo tottunut pitämään Damianista huolta. Oli tietenkin kamalaa jättää äiti sen hullun armoille, mutta isä olisi satuttanut heitäkin jos olisi huomannut heidän olevan paikalla. Tyttö tiesi, että äiti kiittäisi häntä myöhemmin siitä miten hän oli toiminut.

"Ne leikki. Sellasia aikusten leikkejä", Olivia vastasi lopulta samalla kun auttoi housuja pikkuveljensä jalkaan. Damian tärisi hillittömästi ja nyyhki edelleen. Kyyneleet valuivat valtoimenaan kasvoille, ja kaiken lisäksi poika oli saanut hikan. Olivia toivoi enemmän kuin mitään, että olisi tullut kotiin aikaisemmin ja voinut säästää pojan tältä. Hän olisi tunnistanut merkit ja ehtinyt viedä lapsen pois aluillaan olevan myrskyn tieltä.

"Mut ei äiti tykänny siitä", Damian sopersi hieman epävarmasti. Kaikkihan leikkimisestä pitivät, äitikin oli iloinen aina leikkiessään hänen kanssaan. Nyt tuo oli sen sijaan itkenyt ja pyytänyt miestä lopettamaan. Miksi kukaan halusi pakottaa toiset leikkimään jotain, mitä nämä eivät halunneet? Miksei se mies ollut lopettanut ja antanut äidin olla kun huomasi ettei tuo pitänyt siitä?

"Varmaan on sellasia leikkejä mistä sä et tykkää, mut silti niitä on joskus leikittävä kavereiden mieliks, eiks jeh?" Olivia naurahti mahdollisimman pirteästi saatuaan autettua hieman liian ison t-paidan Damianin päälle. Kun hän ei enää pitänyt kiinni pojasta, tuo pyllähti istumaan terassin halkeilleelle laatoitukselle. Tyttö kaiveli olallaan roikkuvaa laukkua hetken ennen kuin löysi vähän käytetyn nenäliinan, jolla pyyhki veljensä kasvot ja johon käski tuon niistää.

"Eipä. Mä etin sit muita kavereita", Damian selitti ääni hiukan täristen saatuaan nenänsä niistettyä ja heitti käytetyn paperinenäliinan takapihan rehottavalle ruohikolle. Miksei äiti voinut hankkia muita kavereita? Se mies teki äidin niin surulliseksi, mutta silti äiti ei koskaan käskenyt miehen mennä pois. Lapsi ei jaksanut ymmärtää.

"Mitä jos mentäs keinumaa?" Olivia vaihtoi puheeaihetta kun ei yksinkertaisesti keksinyt mitä vastaisi veljelleen. Eteinen oli ollut liian kaukana, joten hän ei ollut saanut Damianin kenkiä mukaan, mutta ilmankin tulisi toimeen. Ei olisi hyvä olla paikalla kun isä lopulta jättäisi äidin rauhaan. Tuo kuitenkin vain lähtisi ryminällä asunnosta ja löisi varmasti kaikkia jotka matkalla sattuisivat tielle. Joskus parin tunnin päästä olisi ehkä turvallista palata kotiin.

"Mut mulla on nälkä", Damian selitti surkeana ja hikkasi. Hengitys kulki edelleen hieman haukkoen vaikka itku oli jo loppunut, ja silmät punoittivat. Lapsi tiesi ettei sisälle voisi palata ihan hetkeen, mutta ei voinut mitään sille että oli nälkäinen. Hän ei ollut saanut ollenkaan aamupalaa.

"Haetaan kaupasta jotai hyvää", Olivia lupasi noustessaan seisomaan ja kumartui nostamaan Damianin syliinsä. Hänellä olisi varmasti edellisestä viikkorahasta vielä sen verran jäljellä, että hän saisi heille jotain aamupalaa. Eikä hänellä itsellään olisi niin väliä, pojalle voisi väittää ettei hän ollut nälkäinen, mutta Damianin pitäisi syödä. Tuo oli muutenkin niin laiha, että kylkiluut paistoivat ihon läpi.

Olivia huokaisi toistamiseen syvään lähtiessään kulkemaan takapihaa ympäröivässä aidassa olevaa porttia kohti. Hänen pitäisi saada edes jokin väliaikainen työpaikka lähiviikkoina, äidillä ei olisi varaa elättää heitä kaikkia. Isä vain ryyppäsi kaikki rahat jotka sai käsiinsä välittämättä siitä saisivatko vaimo ja lapset ruokaa vai eivät.

Seuraava päivä oli hyvä päivä. Isä oli poissa ja kotona oli siksi lähes epätodellisen rauhallista. Damian ei kysellyt minne mies oli mennyt, eikä kukaan kertonut. Äiti vain makasi sängyssä, ei pystynyt istumaan kävelemisestä puhumattakaan, mutta oli kuitenkin iloinen ja hymyili. Damian oli nukkunut edellisen yön Olivian sängyssä tuon kanssa. Oli ollut vähän ahdasta, mutta hänen oman sänkynsä patja oli veressä, eikä siinä voinut nukkua.  

 

perjantai, 11. kesäkuu 2010

Mut... mä rakastan sua || PG-13?

Title: Mut... mä rakastan sua
Beta: Ei ole, joten virheistä ilmottakaa
Genre: Angst
Paring: Neonilla/Theo, oletuksenvarinen Neonilla/huppumies
Rating: Veikkaisin että jotaki PG-13, mut voi olla alempikin
Warnings: Viitteitä seksiin ja väkivaltaan, vammojen kuvailua, melko julmaa ihmisten vedätystä
Disclaimer: Hahmot ovat roolipelihahmoja,
 Neonilla ja Yakini minun ja Theo Helskun. Kursiivit ovat melko suoria lainauksia roolipelin kohtauksista, ja ensimmäinen niistä on pieniä muokkauksia lukuun ottamatta Helskun käsialaa. En tee tällä rahaa, aikani kuluksi kirjoittelin ja kommentteja koitan haalia x) 

A/N: Jjeh, innoittajana toimi Pyhimys - Vitun huora. Teki mieli sijoittaa Neonilla noinkin erilaiseen rooliin :3 En osaa kirjoittaa mistään väkivaltaan liittyvästä, ja kuvailuni ontuu, joten etenkin siitä kuvailusta ja sen toimivuudesta ois kiva saada kommenttia.

Enjoy~
 

Mut... mä rakastan sua 

Huoneessa vallitseva hiljaisuus sai korvissa humisemaan. Vaikka ikkuna oli auki, ei vaaleansinistä verhoa liehuttava tuulenvire tuonut mukanaan ainoatakaan ääntä ympäröivästä maailmasta. Käytävältä kantautui silloin tällöin kiireisinä huoneen ohi kävelevät askeleet, ja elintoimintoja mittaava kone piipitti tasaiseen tahtiin. Muuten oli hiljaista.

Kapealla sängyllä puoliksi teennäisesti verhoihin sointuvan vaaleansinisen peiton alla makaava poika tuijotti kattoa sillä ainoalla silmällä, joka hänellä sillä hetkellä oli käytössään. Näkökenttä oli melko kapea, koska toinen silmä oli turvonnut lähes umpeen ja toista peitti valkoinen side. Hoitaja oli pahoitellut, mutta ohimossa olevaa ruhjetta ei ollut kuulemma saanut sidottua muutenkaan.

Poikaa sattui. Ihan joka paikkaan. Hänelle oli hetki sitten tökätty kanyyli kämmenselkään, mutta sen tiputtama kipulääke ei ainakaan vielä ollut alkanut vaikuttaa. Asennon vaihtamista ei voinut edes harkita, pelkä ajatus sai vartaloa kirjovat ruhjeet vihlomaan. Ajatuskin kulki hieman normaalia hitaammin, haparoi ja harhautui matkallaan jonnekin aivojen uumeniin pääsemättä koskaan määränpäähänsä.

Vasen käsivarsi kutisi lähes sietämättömästi. Kutina jäi kuitenkin toiseksi sille, millainen kipu vihloi koko raajan lävitse. Käsi oli kipsattu edellisen iltana, koska niin värttinä- kuin kyynärluukin olivat napsahtaneet siististi poikki. Murtumia oli käden lisäksi vielä kaksi. Toinen sijaitsi kallossa oikealla puolella päätä ja vihloi sekin julmetusti. Onneksi siitä ei kuitenkaan seuraisi leikkausta, jos se lähtisi paranemaan normaalisti. Kolmas murtuma oli nenänvarressa, eikä sekään tarvitisi kirurgisia toimenpiteitä. Oli ollut äärettömän tuskallista miten lääkäri oli vääntänyt nenän poskelta takaisin normaalille paikalleen, mutta nyt koko nenä oli kuitenkin täysin tunnoton ja poika oli siitä kiitollinen. Nenänvarteen saattaisi jäädä joko pieni kuoppa tai kyhmy, mutta pojan mielestä se oli ihan kohtuullinen vero siitä, että hän ylipäätään oli hengissä.

Muita pienempiä vammoja löytyi myös, mutta juuri sillä hetkellä ne tuntuivat kovin merkityksettömiltä. Suunnilleen koko keskivartalo oli mustelmien ja ruhjeiden peitossa. Kaksi poskihammasta oli irronnut, mutta ne oli saatu istutettua takaisin. Alahuulen sisäpinta oli tikattu kahdesta kohdasta sen seurauksena, kun pojan hampaat olivat pureutuneet sen läpi. Ja muuta sellaista pientä.

Syvä huokaisu rikkoi huoneen näennäistä hiljaisuutta. Kestäisi hetken ennen kuin poika pääsisi pois sairaalasta. Tämä oli hänen ensimmäinen päivänsä siellä, ja hän oli jo nyt kyllästynyt koko paikkaan, siihen puhdistusaineen sieraimia pistelevään hajuun ja sieluttomasti hymyileviin hoitajiin. Kukaan ei ollut edes käynyt katsomassa poikaa, eikä varmaan ollut tulossakaan. Eihän hän ollut vieraita ansainnutkaan, oli ihan oikein jättää hänet sinne yksin ainoastaan tuskansa seuranaan.

Hänellä oli ikävä pikkusiskoaan, josta ei ollut kuulunut mitään moneen kuukauteen. Poika ei ylipäätään tiennyt, oliko sisko hengissä vielä. Tuo oli vain kadonnut hänen elämästään, jättänyt veljensä ihmettelemään. Yhden yön aikana tytön laukut olivat vain kadonneet, eikä tuosta ollut sen jälkeen kuulunut mitään. Eikä poika ollut yrittänyt jäljittää siskoaan, tuo oli tehnyt sen verran selväksi että halusi hänestä eroon.

Nyt poika tajusi olleensa typerä. Nyt, kun oli jo liian myöhäistä.

----

Se oli alkanut kuin mikä tahansa seksisuhde. Aluksi kyse oli ollut pelkästä seksistä, ihan niin kuin oli ollut tarkoituksin. Mutta hiljalleen, huomaamatta se tyttö oli vallannut itselleen enemmän tilaa hänen elämästään. Eräänä aamuna hän oli vain herännyt tajuamaan, ettei osaisi enää elää ilman tyttöä. Hän oli hokenut tytölle vastoin kaikkia tapojaan miten paljon rakasti tuota, miten tärkeä tuo oli hänelle. Ja nyt kun poika jälkeenpäin ajatteli asiaa, ei tyttö ollut milloinkaan itse sanonut välittävänsä hänestä. Kun hän oli tunnustanut rakkauttaan, oli tyttö vain kääntänyt hänen ajatuksensa toisaalle esimerkiksi suutelemalla häntä.

Theo pyöritteli kännykkää käsissään mietteliään näköisenä. Hän istui paikallaan siinä sohvalla jo toista tuntia, eikä ollut yhtään viisaampi nyt kuin kahta tuntia aiemmin. Theo oli käynyt mielessään läpi jokaisen pienen yksityiskohdan, kaiken mitä vain muisti hänen ja Neonillan välisistä keskusteluista. Mitä tyttö tarkalleen ottaen oli sanonut, mitä hänen eleensä ja ilmeensä olivat kertoneet, millä sanoilla paino oli ollut, millainen äänensävy oli ollut.

Siitä alkoi hiljalleen muotoutua perinne. Päivästä toiseen hän istui lukemattoman monia tunteja sohvalla käsinojaan selkäänsä nojaten ja kännykkää sormissaan veulaten miettimässä samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen. Ja silti Theo ei saanut muodostettua selkeää kokonaiskuvaa tapahtuneesta, hän ei osannut hahmottaa asioita. Ei kyennyt tekemään päätöstä niin suuntaan kuin toiseenkaan. Hän tunsi liian vahvasti ollakseen järkevä ja oli liian järkevä antaakseen tunteiden viedä.

 

Theo huokaisi tiedostamattaan dramaattisen syvään, raskaasti. Yakini oli alusta asti ollut hänen ja Neonillan suhdetta vastaan. Tyttö ei ollut antanut periksi, väittänyt vain itsepäiseti ettei rastatukka ollut tosissaan Theon kanssa. Useamman kerran Yakini oli saanut isoveljensä huutamaan itselleen, poika oli vain vaivoin onnistunut olemaan lyömättä nuorempaanasa. Hän ei ollut suostunut uskomaan, ei ollut halunnut nähdä tyttöystävänsä teennäisten elkeiden taakse. Se oli ajanut sisarukset kerran toisensa jälkeen riitelemään rajusti, huutamaan toisilleen. Yakini oli monta kertaa kiljunut vasten veljensä kasvoja miten sokea ja sinisilmäinen tämä oli. Ja aivan yhtä usein tyttö oli sortunut kyyneliin kysyessään miksei veli voinut luottaa häneen, poistunut itkien huoneistosta. Eikä mikään ollut saanut Theoa edes harkitsemaan, että Yakini olisi voinut olla oikeassa.

Lopulta Yakini oli vetänyt viimeisenkin kortin hihastaan. Tuo oli sanonut, että Theon pitäisi valita hänen ja Neonillan välillä. Poika oli tyrmistynyt täysin, karjunut pikkusiskolleen että tuo oli lapsellinen ja itsekeskeinen. Eihän tuo voisi pakottaa häntä valitsemaan kahden hänelle tärkeän ihmisen välillä. Tyttö ei ollut perääntynyt, vaan ainoastaan todennut viileästi että jos Theo ei jättäisi Neonillaa niin hän lähtisi. Tähän isoveli oli vastannut että siinäpähän lähtisi, hän ei hylkäisi tyttöystäväänsä. Ei hän oikeastaan ollut ottanut Yakinia todesta ennen kuin vasta seuraavana aamuna, jolloin tyttö oli kaikkine tavaroineen kadonnut ilman mitään ilmoitusta. Eikä tuosta ollut sen jälkeen kuulunut hiiskahdustakaan.

Ja nyt asunto oli lähes apaattisen hiljainen ilman sekä Yakinia että Neonillaa. Poika ei osannut nimetä kumpaa työistä kaipasi kipeämmin, hän halusi molemmat takaisin. Yakinin lähdön jälkeen Neonillan seura oli saanut Theon kestämään, mutta kun tuo rastatukkakin oli lähtenyt, ei pojalle ollut jäänyt mitään. Hänellä oli jäljellä enää oma seuransa ja päänsä sisällä kiertävät ajatukset, joista hän ei saanut tolkkua.

 

 "No mut jos ne sua kutittaa ni kyl mä voin ne ajella", Theo lupasi, hymyili kuin sanojensa vakuudeksi mahdollisimman suloisesti. Eihän hän viiksistään mielellään luopuisi, mutta Neonillan takia hän tekisi mitä tahansa. Poika kumartui nojaamaan nenällään tytön rintalastaan ja tuhisi hiljaa, tyytyväisenä. Tottakai hän oli tyytyväinen, hänhän oli sievän nuoren neitokaisen rintojen välissä.

Pieni hymy kohosi pojan kasvoille hänen tajuamattaan, kun hän mietti mitä tuhannetta kertaa mitä kaikkea silläkin sohvalla oli tapahtunut.

"Tuu tänne", tyttö virnisti sitten, taputti sohvaa vieressään. Eihän Theo hänen viereensä mahtuisi, mutta esimerkiksi hänen päälleen tuo sopisi aivan loistavasti.
"Ni ehkä mä keksin jotaki millä saa sut paremmalle tuulelle", Neonillan virne leveni aavistuksen verran.

Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon Theo lopulta teki päätöksen. Hän alkoi räpeltää kännykkänsä näppäimistöä, valitsi nimilistalta jo niin tutuksi käyneen numeron ja painoi puhelimen korvalleen jääden odottamaan.

----

Neonilla huokaisi turhautuneena painaessaan kännykkänsä läpän kiinni ja noustessaan seisomaan. Kun kännykkä oli alkanut täristä farkkujen taskussa viereisen huoneen lattialla oli tytön ollut pakko nousta ja siirtyä kylpyhuoneeseen. Vessanpöntön kannella istuen hän oli käynyt lyhyen ja ytimekkään puhelun, jonka aikana hänelle oli muodostunut jonkinlainen suunnitelma. Ei se hyvä suunnitelma ollut, mutta sen olisi kelvattava, koska parempaankaan hän ei sillä varoitusajalla pystyisi.

Theo ei yksinkertaisesti osannut päästää hänestä irti. Tuo oli viikosta toiseen soittanut kerran toisensa jälkeen antamatta periksi tai lannistumatta. Neonilla ymmärsi tehneensä virheen antaessaan puhelinnumeronsa pojalle. Nyt edessä olisi väistämättä uuden numeron hankkiminen, ja se hankaloittaisi kohtuuttomasti hänen muita suhteitaan.

Asialle pitäisi tehdä jotain.

Tyttö mutristi huolellisesti punattuja huuliaan ja vilkaisi kuvajaistaan kävellessään seinällä riippuvan peilin ohitse. Kevyesti hän pöyhi rastojaan samalla kun avasi lukitsemansa oven ja asteli sen toisella puolella hämäränä odottavaan huoneeseen. Harkituin askelin Neonilla asteli lähemmäs sohvaa, pudotti farkkumyttynsä ohi kävellessään kännykkänsä vaatekappaleen päällä.

"Rakas..." Neonilla tavoitteli ääneensä hieman huolestunutta sävyä kiertäessään sohvan. Tumma, kiitettävän hyvässä kuosissa oleva mies istui raskaasti hengittäen juuri siinä, mihin tyttö oli tuon jättänyt. Rastatukka veti toisen suupielensä vihjailevaan hymyyn kiivetessään istumaan hajareisin miehen syliin.

"Voisitkohan sä tehdä mulle pienen palveluksen?" tyttö piti äänensävynsä hieman huolestuneena, tietyllä tavalla epävarmana. Hän painoi toisen kätensä miehen paljasta rintaa vasten, kumartui lähemmäs yltääkseen puremaan kavaljeerinsa korvaa.

"Sun takias mä teen mitä tahansa", mies lupasi välittömästi kiertäessään kätensä Neonillan lanteille, veti toisella kädellään tytön lähemmäs samalla kun työnsi selkäpuolelta toisen kätensä tuon pikkuhousujen sisälle.

---

Theo oli odottanut jo melkein puoli tuntia, ja polttanut sinä aikana viisi savuketta. Pojan teki mieli sytyttää kuudes, mutta hän yritti taistella houkutusta vastaan. Neonilla oli vastannut hänen puheluunsa vihdoin, yritteliäisyys oli saanut ansaitsemansa palkinnon. Eikä siinä vielä kaikki, vaan tyttö oli suostunut tapaamaan hänet. Tapaamispaikka tosin oli vähän outo, Theo ei ymmärtänyt miksei Neonilla vain voinut tulla hänen asunnolleen, muttei kuitenkaan aikonut valittaa. Hän ei valittaisi edes siitä, että tyttö oli reilusti sovitusta aikataulusta myöhässä.

Theo ei kiinnittänyt mitään huomiota häntä lähestyvään huppunsa alle piiloutuneeseen mieheen ennen kuin tuo tarttui kohdalle päästyään hänen hupparinsa rintamukseen. Siinä vaiheessa oli hiukan vaikeaa olla kiinnittämättä tuohon huomiota. Parhaansa mukaan Theo yritti pistää vastaan, mutta mies oli häntä reilusti pidempi ja ilmeisesti käynyt salilla muutaman kerran enemmän, eikä hän mahtanut tuolle mitään.

Raahattuaan Theon tarpeeksi pitkälle sitä kujaa pitkin, jonka lähettyvillä poika oli norkoillut, tönäisi mies uhrinsa kujaa reunustavan rakennuksen seinää vasten. Kujalla oli niin pimeää, ettei Theo nähnyt juuri mitään, eikä osannut varautua tulevaan potkuun ennen kuin tunsi polven jalkovälissään. Poika urahti tukahtuneesti ja putosi polvilleen kun vieras huppumies irrotti otteensa hänestä. Painaen kädet alavatsalleen taipui Theo kumaraan, todella näki tähtiä.

Theo ei tiennyt mistä Neonilla oli ilmestynyt paikalle, mutta kun hän lopulta sai kohotettua katseensa seisoi tyttö hänen edessään näyttäen aivan yhtä hyvältä kuin ennenkin. Tuolla oli päällään vaaleat, jalkoja myötäilevät farkut ja olkaimeton tuubitoppi vaikka oli melkein keskiyö ja ilma viileni aamuyötä kohden koko ajan. Jalassa olevat piikkikorolliset saappaat pidensivät tyttö melkein kymmenen senttiä, ja vapaina rinnoille laskeutuvat rastat korostivat moitteetonta kokonaisuutta villillä leimallaan.

"Jätä nyt jo mut rauhaan", Neonillan ääni oli suorastaan kylmä, siitä ei kuultanut mitään niistä tunteista, jotka Theo oli siitä tottunut kuulemaan. Koska kujalla ei ollut ollenkaan valaistusta ei Theo kyennyt näkemään tytön kasvoja, mutta hän saattoi kuvitella miten tuon eripariset silmät tuijottivat tunteettomina hänen lävitseen.

"Mut... mä rakastan sua", Theo mumisi alistuneena kuin vain se yksi lause voisi muuttaa kaiken taas hyväksi. Poika painoi katseensa asfalttiin edessään, ei edes yrittänyt nousta ylös. Hänet olisi kuitenkin tönäisty takaisin maahan, eikä hän kaivannut lisää iskuja.

"Mä en ois halunnu joutua satuttamaan sua", Neonilla hymähti epäarvostava sävy äänessään. Hetkeksi hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle lähes tukahduttavana. Rastatukka käännähti kannoillaan, hiljaisuus rikkoitu piikkikorkojen kopinaksi asfalttia vasten. Tätä puolta Theo ei ollut tytöstä koskaan ennen nähnytkään, ei ollut osannut aavistaa sen olevan olemassakaan.

"Tietkö, mä sain aika yksoikosen selityksen siitä mitä sulle on tehtävä", koko lyhyen sananvaihdon aikana vaiti taustalla seisonut huppumies avasi suunsa ensimmäistä kertaa korkojen kopinan kadottua kuulumattomiin. Sitten hän otti yhden nopean, hänen kokoiselleen miehelle yllättävän sulavan askelen lähemmäs ja potkaisi säälittämättä maassa polvillaan olevaa poikaa päähän. Potkun voimasta Theo kaatui pitkin pituuttaan asfaltille osittain säikähdyksestä ja osittain kivusta parahtaen.

---

Maatessaan siinä kostealla asfaltilla yksin ja liikuntakyvyttömänä, omaa vertaan nieleskellen, tajusi Theo ensimmäistä kertaa miten asiat todella olivat. Hänen olisi pakko jättää Neonilla rauhaan jos halusi pysyä hengissä. Tyttö oli käskenyt kätyriään jättämään pojan henkiin, mutta huppumies oli tehnyt selväksi ettei tehnyt niin mielellään. Ja ettei Neonilla välttämättä vannottaisi ensikerralla tekemään niin. Theo vain ei tiennyt, mitä järkeä olisi elämässä ilman Neonillaa.

Kaikesta huolimatta hän rakasti tyttöä edelleen.