A/N: Noh, tällasta tällä kertaa. Tää on aika vanha oneshot, eli yksiosainen tarina, johon ei tule enempää kuin tää yks osa. Ei ole betattu, joten kirjotusvirheistä ois mukava saada ilmotuksia (: Parituksena on periaatteessa Alex/Rafael, ne on vanhoja roolipelihahmoja, joiden pohjalta mä tämän oikeastaan kirjotin, mutta kun tästä ei käy nimiä tai mitään selville, niin ei kai sillä oikeestaan ole väliä x)

Enjoy~

Seisoin puistossa ja katselin taivaalle. Oli uudenvuodenaatto, mutta mä en ollu yhtään juhlatuulella. Kaikki muut oli jossain ryyppäämässä ja juhlimassa, mutta mä olin yksin ulkona. Katselin ihmisiä, jotka oli rakkaidensa kanssa ampumassa raketteja puiston lumeen peittyneellä nurmikolla, ja mun teki mieli kiljua. Miksei kukaan voinu olla tässä, mun kanssa?

Kohotin katseeni taivaalle, katselin ajatuksissani sen ääretöntö mustuutta, joka sai mut tuntemaan oloni vielä pienemmäksi ja mitättömämmäksi. Etsin tähtikuvioita katseellani, mutten onnistunut löytämään yhtään. Laskin turhautuneena katseeni takaisin vähän matkan päässä raketteja ammuskeleviin tyyppeihin. Tunsin lämpimän kyyneleen valuvan poskelleni, ja ristin kädet rinnalleni. Mulla oli aivan törkeen kylmä, vaikkei pakkasta ollut kuin jotain viisi astetta.

Sä hiivit mun ajatuksiin kuin varkain. Mietin, missä mahdoit olla sillä hetkellä, ja miten juhlit uuttavuotta. Mä en ollu tuntenu sua kauaakaan, vaan pari viikkoa. Ja silti susta oli jo tullu niin iso osa mun elämää. Tavallaan mua pelotti mihin se kaikki johtais, jos me tunnettais vielä kauemmankin. Mut vielä enemmän mä pelkäsin, et sä lähtisit. Kyllästyisit muhun tai saisit tarpeekseks mun ikuisesta valituksesta. Koska sä et ollut niin kuin mä, sä et koskaan valittanu. Oikeestaan sä et ollu kertonu mulle itsestäs paljon mitään, mut tiesit silti musta kaiken.

Sä tiesit, miten mä riitelin mun äidin kanssa, miten se vihas mua syystä, jota mä en edes tiennyt. Sä tiesit, miten mä olin yrittänyt tappaa itseni. Viiltäny ranteeni auki. Vaan päästäkseni pakoon elämäntilannettani, melkein sietämätöntä suruani, tuskaani. Sä tiesit mun täydellisestä, rakastettavasta isosiskosta, joka oli aina jättänyt mut varjoonsa ihan kaikessa, ja saanut mut vaikuttamaan itsetuhoiselta, kiukuttelevalta ja lapselliselta teiniltä. Sä tiesit, koska mä olin kertonu sulle. Kertonu kaiken. Enkä mä silti ollu varma, kiinnostiko se mikään sua tippaakaan. Sä suhtauduit aina kaikkeen niin välinpitämättömästi, ihan kuin millään ei ois sulle mitään väliä.

Mä kurtistin ajatuksissani kulmiani, kun mietin, mitä mä oikeesti tiesin susta. En mitään. En mä tienny edes minkä ikäinen sä olit, tai mistä sä olit tänne tullut. Ja milloin, miksi. Mä en edes ihan tarkalleen tiennyt, miten sä olit mun elämään tullut. Hiljalleen sä olit vaan hiipinyt mun maailmaan, raivannut itselles paikan mun sydämeen. Tuntui kuin sä olisit aina ollut siinä, vaikka mä tiesin ettei se ollut totta.

Humalaista naurua, kiljaisu, pamaus. Katsahdin olkani ylitse lumihangessa seisoviin nuoriin. Tosin yksi oli kaatunut, makasi vatsallaan lumihangessa ja kikatti kuin heikkopäinen. Kohotin toista kulmaani ja tuhahdin halveksivasti, vaikka tiesin ettei kikattava tyttö sitä kuitenkaan kuulisi. Ja ehkä parempi niin. En mä kaivannu hankaluuksia. En ollu koskaan kaivannu. Mut jotenkin hankaluudet löysi aina mut.

Annoin ajatusteni seilata takaisin suhun. Sulla oli ollut elämä ennen mua, ihan niin kuin mulla oli ollut elämä ennen sua. Mut miks mä en tiennyt sun menneisyydestä mitään? Mikset sä ollut kertonut mulle? Etkö sä luottanut muhun? Etkö sä pitänyt sitä tärkeenä? Vai etkö sä yksinkertaisesti halunnut mun tietävän? Olitko sä joskus tehny jotain pahaa, jotain mitä mä en ehkä ymmärtäisi? Etkö sä halunnut jakaa jotain kipeitä muistojas mun kanssa? Pelkäsitkö sä, etten mä ymmärtäisi, hyväksyisi sun menneisyyttä? Vai oliko sun elämäs ollut aina niin rauhallista ja onnellista, ettet sä katsonut tarpeelliseksi kertoa? Eikö sun menneisyydessä ollut mitään sellaista, mitä mun ois pitänyt tietää? Vai etkö sä ollutkaan tosissas mun kanssa? Leikitkö sä mulla, mun tunteilla? Viihdytit itseäs, yritit estää itseäs pitkästymästä?

"Koskaan ei saa rakastaa liikaa, koska jos rakas katoaa elämästä, sitä ei pysty unohtamaan", sanoi joku viisas ihminen joskus. Ajattelin, kuinka helppoa ois, jos tunteita pystyis säätelemään niin. Mä en ainakaan koskaan antaisi itseni kiintyä liikaa kehenkään. Mua oli satutettu, loukattu, nöyryytetty niin paljon, etten mä tiennyt kestäisinkö mä enää. Jos sä lähtisit mun elämästä, selviäisinkö mä? Miten monta kertaa voi pudota jaloilleen? Milloin sitä putoaa niskoilleen, taittaa niskansa, eikä selviäkään enää? Ei jaksa nousta enää, ei jaksa yrittää.

Säpsähdin, kun kiedoit kätesi ympärilleni. Ei minun tarvinnut katsoa, tiesin ilmankin että se olit sinä. Painoit leukasi olkapäälleeni, hengitit rauhallisesti aivan korvani juuressa. Seisoit hetken siinä, sanomatta mitään, pidit vain kiinni minusta ja sait heti oloni paljon paremmaksi.
"Mitä sä mietit?" avasit lopulta suusi, esitit hiljaisen kysymyksen. Kuiskasit sen niin hiljaa, että jos olisit ollut hiukankin kauempana, sanasi olisivat hukkuneet rakettien paukkeeseen.
"En mitään.. Ja silti kaikkea.. Sua", vastasin, ihan yhtä hiljaa kuin sinäkin. Ehkä hiljempaa. Epäilin, ettet edes kuullut sanojani.

"Sä kuulostat surulliselta. Onks kaikki hyvin?" halasit minua hiukan tiukemmin, painoit itseäsi vasten. Suljin silmäni hetkeksi, ja kun avasin ne taas, niissä oli kyyneleitä. En tiennyt, johtuivatko ne ilosta vai surusta. Vaiko molemmista. Eikä se tuntunut tärkeältä, ei sillä ollut väliä. Vaan sillä oli väliä, että sä olit siinä. Vaan sulla, vaan meillä oli väliä.
"On. Niin kauan kun sä oot siinä, kaikki on hyvin", kuiskasin.
"Sitten mä oon tässä aina", enempää sun ei tarvinnut sanoa. Silloin tajusin, mikset ollut kertaakaan sanonut rakastavasi minua. Ei sinun tarvinnut. Sait minut tajuamaan sen ilman, että varsinaisesti sanoit niin. Sä osasit valita sanasi niin, että mä tiesin sen kuitenkin.

Hellitit otettasi musta hiukan, ja käänsit mut ympäri, niin että katsoin sinuun päin. Et hymyillyt suullasi, mutta silmilläsi hymyilit. Katsoit minua otsatukkasi takaa hellästi, lempeästi. Niinhän sä aina mua katsoit. Sait mut tietämään pelkällä katseellasi, että rakastit mua, että välitit. Ettet menisi koskaan pois.
"Hyvää uutta vuotta", kuiskasit ja pyyhit kyynelet silmistäni. Sitten kumarruit suutelemaan minua.
"Kai sä tiedät, että mä rakastan sua?" kysyit vetäytyessäsi vähän, ihan vähän kauemmas.
"Tietenkin. Tyhmä kysymys", vastasin, ja jouduin nousemaan varpailleni, että yletyin suutelemaan sinua. Ajattelin, miten olin voinut hetki sitten epäillä, rakastitko sä mua oikeasti. Tietenkin sä rakastit. Et sä haluaisi, etkä edes voisi, satuttaa mua. Et koskaan.

Ja sä kertoisit mulle sun menneisyydestä, kun sä olisit valmis. Sä kertoisit. Mä olin varma siitä, kun mä suljin silmäni ja keskityin suutelemaan sua sulkien rakettien paukkeen ja humalaisten teinien kikatuksen pois korvistani. Se kaikki tuntui niin turhalta, arkipäiväiseltä, lapselliselta. Ei kellään voisi olla mitään niin hienoa kuin meillä oli. Ei kellään.