Title: Ei mitään syytä pelätä
Author: Lusikka
Beta: Eeeipä ole taaskaan x)
Genre: Jaa, jonkinasteista twincestiä, deadfic, oneshot...
Paring: T/B, viittaus B/OFC
Rating: Arvelisin tän olevan tota K-13 settiä, ilmottakaa jos oon väärässä xD
Warnings: Jaa, itsemurha, kuolema, onnettomuus, jonkinasteista kivun kuvailua.
Disclaimer: En omista Tokio Hotelin poikia, enkä heidän lähipiiriään. En saa tästä rahaa. Enkä edes väitä että näin ois tapahtunu/tulis tapahtumaan. Kuten kaikki varmaan tietääkin?
Summary: Mitä tapahtuu Billin kuoleman jälkeen?

A/N: Alkuperäisen minä-muodossa kirjoitetun version tein joskus vuosi sitten, ja se oli mun eka oneshotti muuten : D Nyt sit päätin kirjottaa tän uudestaan kaikkitietävää kertojaa käyttäen ja muutenkin asioita jonkun verran muutellen. Kirjotin tän uudestaan itse asiassa kahdesti, ja luin sen jälkeen läpi kolmesti, mut sit en jaksanu enää, ku loppu kyynelet kesken. Koska tää sai mut itkemään. Vaik mut nyt saakin helposti itkemään...

Jaa, pidemmittä puheitta, ilmotelkaahan virheistä ja kommentoikaa muutenkin, joohan? : D

Enjoy~

Tom istui aamukasteesta kostealla nurmikolla potkien itseään henkisesti päähän. Hänen takanaan kohoava puu loi varjonsa suurena ja tummana pojan ylle estäen nurmikkoa kuivumasta. Lisäksi puussa istui joku pikkulintu sirkuttamassa ihan liian iloisesti. Joku käveli kadulla ilmeisesti puhelimeen puhuen, hoppari saattoi kuulla tuon haukkuvan jotakuta, luultavasti eksäänsä, jonka kanssa oli sitten mennyt sukset ristiin. Joku naapurustossa ajoi ruohoa, ja koira haukkui jossain. Tom itse oli istunut paikallaan jo niin kauan, että kosteus oli imeytynyt housujen läpi, eikä tunne ollut mitenkään mukava. Hän mietti itselleen rakkainta ihmistä maailmassa kyynelten poltellessa silmien takana.

Syvään huokaisten poika kaatui makaamaan nurmikolle ja yritti epätoivoisesti ajatella jotain muuta. Aina hänen ajatellessa veljeään, tuntui kuin joku iskisi puukon hänen rintaansa. Jos niin olisi, olisi poika niin reikäinen, että hänestä näkisi vaivattomasti läpi. Pelkästään yhden päivän aikana rastatukan ajatukset harhautuivat pikkuveljeen lähemmäs satoja kertoja, ja hänellä oli ollut nyt kuukausi aikaa miettiä ja saada puukoniskuja.

Henkinen tuska oli kaikkein pahinta. Tom olisi mielihyvin antanut jonkun iskeä oikeasti itseään puukolla, jos hän olisi niin päässyt siitä henkisestä tuskastaan eroon. Mutta mikään mahti maailmassa ei voisi koskaan vapauttaa häntä siitä tuskasta koko loppuelämänsä aikana. Henkiseen kipuun ei ikävä kyllä ollut särkylääkettä, eikä henkisiin haavoihin laastareita. Ja se, että aika muka parantaisi, oli täyttä roskaa.

Avatessaan silmänsä saattoi hoppari ohikiitävän hetken ajan nähdä mustatukkaisen pojan istuvan vierellään nurmikolla ja hymyillen sitä itselleen niin ominaista hellää, mutta kuitenkin hieman kujeilevaa hymyä toinen kulma koholla, selvästi flirttaillen. Sitten kuva katosi, ja rastatukka jäi taas yksin. Hän ei jaksanut uskoa, että siitä oli vain kuukausi, kun hän oli viimeksi istunut pihalla kasvavan puun varjossa Bill vierellään. Se aika tuntui sadoilta vuosilta. Ja ajatus, että hopparilla saattaisi olla elettävänään vielä yli viisikymmentä vuotta tuntui suorastaan ahdistavalta. Niin pitkä aika ilman Billiä? Eihän se voisi olla mahdollista.

Tasan kolmekymmentäyksi päivää sitten, kesäkuun kolmantena, Tom oli maannut siinä nurmikolla ja Bill oli istunut siinä hänen vieressään. Hymyillen hänelle juuri niin, hellästi ja flirttailevasti. Kohottanut kätensä ja sipaissut muutaman hoppari poninhännästä karanneen rastan tuon korvan taakse ja mutristanut huuliaan hieman. Ja samaisena iltapäivänä oli pikkuveli riistetty häneltä. Eikä Tom uskonut kestävänsä sitä ikävää ja kaipausta enää. Hänen olonsa oli kamalampi kuin koskaan ennen.

Kyynelet valuivat luomien ylitse pojan poskille, eikä hän vaivautunut estelemään niitä tai pyyhimään pois. Turha sitä oli alkaa salailemaan, että hän kaipasi veljeään. Kaipasi niin kovin, että olisi tahtonut kuolla. Huokaisten Tom mietti, että kai Bill nyt sitten oli onnellinen siellä missä ikinä olikaan. Enää tuo ei ainakaan joutunut kärsimään tai tuntemaan kipua. Ei kenenkään takia eikä mistään syystä. Ja se oli tuolle oikein, niin olisi aina kuulunt olla. Isoveljenä Tomin olisi pitänyt pystyä suojelemaan veljeään kaikelta pahalta, mutta hän oli epäonnistunut. Kohdannut jotain, miltä edes hän ei ollut kyennyt Billiä suojelemaan. Ja kaikki maailman tuska oli nyt sysätty hänen niskaansa. Tai siltä se ainakin tuntui.

Tummatukka oli sairastunut syöpään puoli vuotta sitten. Aivokasvain, jota ei voitu leikata ellei se pienenisi huomattavasti. Bill oli saanut sädehoitoja ja solunsalpaajia, mutta mikään ei ollut auttanut. Syöpä oli vain levinnyt ja levinnyt. Loppuaikoinaan Bill ei enää suostunut syömään solunsalpaajia tai ottamaan muitakaan hoitoja vastaan. Tuo oli syönyt vain kipulääkkeiä. Tuolla oli ollut niin valtavat kivut, ettei Tom osannut sitä edes kuvitella. Ja silti mustatukka ei koskaan ollut valittanut, ei kertaakaan.

Bill oli sanonut, ettei pelännyt kuolemaa. Ei enää. Ennen Bill oli pelännyt. Sitten Bill vain hyväksyi sen, ettei tulisi enää terveeksi, ettei mitään ollut tehtävissä. Teki rauhan itsensä kanssa ja päätti nauttia loppuajastaan. Tom taas ei ollut koskaan hyväksynyt mahdollisuutta pikkuveljen menettämisestä. Eikä hän hyväksynyt sitä oikeastaan vieläkään. Ja olisihan Bill voinut parantua, jos vain olisi jaksanut yrittää. Sen sijaan pikkuveli oli jättänyt Tomin yksin kestämään sen kaiken tuskan ja surun.

Tom olisi kai tehnyt samoin kuin mustatukka teki. Ei hän olisi halunnut, että Bill joutuisi katsomaan vierestä miten hän kuihtuisi vähän kerrallaan, pala palalta pois. Eikä hoppari uskonut, että Bill olisi edes kestänyt kuolla niin. Syöpään kuoleminen on nimittäin kipulääkkeistä huolimatta tuskallista, eikä tummatukan kivunsietokyky ollut koskaan ollut kovin korkea. Bill oli aina pelännyt kipua. Mikä oli aika outoa, kun ajatteli, ettei tuo kuitenkaan pelännyt kuolemista. Kuitenkin Bill oli päättänyt, ettei halunnut kuolla sairaalassa kituen.

Kesäkuun kolmantena Bill oli lähtenyt kotoa neljän aikaan kertoen menevänsä kauppaan. Tom oli tarjoutunut mukaan, koska oli tiennyt, ettei veljen vointi ollut kovin hyvä. Tuo oli koko päivän ollut poissaoleva, halunnut olla isoveljensä lähellä, istua tuon sylissä ja käskenyt halata itseään. Vasta liian myöhään oli Tom tajunnut, mistä se oli johtunut. Silloin hän oli luullut sen johtuvan vain kivusta. Olisi hänen pitänyt tajuta jotain edes siitä, miten Bill oli suudellut häntä ennen lähtöään ja katsonut kuin yrittäen ikuistaa hopparin kuvan mieleensä mahdollisimman selkeästi. Luultavasti tuo oli halunnutkin tehdä juuri niin. Pitää rakkaintaan lähellä vielä hetken ennen kuin välttämätön olisi edessä.

Bill ei kuitenkaan ollut koskaan tullut takaisin siltä kauppareissulta. Sen sijaan, että olisi mennyt kauppaan, oli Bill suunnannut läheiselle sillalle ja hypännyt alas. Ei veteen, ei, vaan suoraan yli sataviisikymmentä kilometriä tunnissa kiitävän junan alle.

Hautajaisissa arkku oli mustatukan ratkaisun vuoksi jouduttu pitämään suljettuna koko ajan, koska se mitä Billistä junan alle jäämisen seurauksena oli jäänyt jälelle, ei ollut ollenkaan kaunis näky. Se kummitteli edelleen öisin Tomin unissa, ja useimmiten hän heräsi omaan tuskanhuutoonsa. Hoppari oli nimittäin joutunut lähimpänä sukulaisena menemään ruumishuoneelle tunnistamaan pikkuveljeään äitinsä kanssa. Eikä hän tulisi koskaan unohtamaan sitä näkyä tai saamaan siltä rauhaa.

Tom nousi istumaan ja pyyhki kasvojaan hupparinsa hihoihin. Hän päätti lähteä käymään hautausmaalla katsomassa veljeään. Olihan nyt tasan kuukausi tuon kuolemasta. Kai se oli siten jonkinlainen merkkipäivä. Kävellessään talon läpi eteiseen ja alkaessa pukea kenkiään Tom mietti, saisikohan hän enää koskaan kertoa Billille, miten paljon tuota rakasti. Tuskin.

Fanit olivat luonnollisesti olleet kauhuissaan jo Billin sairastuessa. Mustatukka oli sanonut haluavansa esiintyä niin kauan kuin suinkin mahdollista. Ja niin kauan kuin saisi pitää hiuksensa. Suuresta solunsalpaajamäärästä oli Billin leijonanharjasta lähtenyt yllättävän vähän hiuksia. Ei kampaus tietenkään ihan yhtä puskamainen ollut ollut, muttei siinä suurtakaan eroa nähnyt.

Siitä fanit vasta olivatkin järkyttyneet, että Bill hyppäsi junan alle. Jos Tom joskus oli saanut kävellä kadulla edes hetken rauhassa, oli se nykyään aivan mahdotonta. Aina löytyi joku fani, joka tuli vuodattamaan osanottojaan heti hopparin nähdessään. Rastatukka olisi toivonut edes saavansa surra rauhassa. Kai tämä oli niitä kuuluisia kuuluisuuden varjopuolia. Vaikka oikeastaan Tom oli sitä mieltä, ettei hän enää edes mikään julkkis ollut. Koska Tokio Hotel oli kuollut sillä samaisella hetkellä, kun Bill hyppäsi siltä sillalta. Eihän bändistä ilman laulajaansa ja samalla keulakuvaansa ollut mitään jäljellä. Manageri oli jaksanut jankuttaa uuden laulajan hankkimisesta, mutta hoppari oli kieltäytynyt jyrkästi, samoin kuin Georg ja Gustavkin.

Enää Tom ei pystynyt tapaamaan edes tutoa kaksikkoa. He toivat mukanaan liikaa kipeitä muistoja Tokio Hotelista ja ajasta jolloin kaikki oli ollut hyvin. Ajasta, jonka he olivat eläneet unelmaansa, joka oli ollut liian hyvää ollakseen totta. Ja kovan hinnan he olivatkin siitä ajasta joutuneet maksamaan, ihan liian kovan. Suru ja ilohan tasapainottivat toisiaan, toista ei voinut olla kauaa olematta välillä toista. He olivat menettäneet Billin. Niin kovaa iskua he eivät koskaan olleet osanneet odottaa. Ja jos Tom olisi tiennyt aiemmin hinnan jonka joutuisi kuuluisuudesta maksamaan, ei hän olisi ryhtynyt leikkiin. Vaikka silloin hän ei olisikaan saanut Billistä itselleen muuta kuin veljen. Koska Billillä oli Tokio Hotelin alkuaikoina vaikituinen tyttöystävä, joka ei kuitenkaan ollut ollut valmis jakamaan poikaystäväänsä tuhansien fanien kanssa. Eron koittaessa oli mustatukka hakenut lohtua Tomista, ja he olivat rakastuneet. Ilman Tokio Hotelia Bill olisi pysynyt yhdessä tyttöystävänsä kanssa. Paljon hyvää olisi jäänyt tapahtumatta, mutta se olisi ehdottomasti ollut pikkuveljen hengen arvoista.

Kävellessään hautausmaata kohti Tom ei rekisteröinyt ympäröivästä maailmasta muuta kuin edessään kävelevän tytön punaisen hupparin selkämyksessä olevan Billin kuvan. Maailma tuntui tajuavan, ettei hoppari olisi nyt kestänyt yhtäkään pahoittelevaa fania, vaan kaikki pysyivät loitolla hänestä, ja hän sai kävellä rauhassa.

Hautausmaalla rastatukka lyyhistyi istumaan nurmikolle vaalean, auringonvalossa kylpevän hautakiven eteen. Kiveen oli kaiverrettu Billin nimi, sekä syntymä- ja kuolipäivä. Kaipaamaan olivat jääneet kaksoisveli Tom sekä äiti Simone. Katsellessan kiveen hakattuja numeroita, mietti hoppari Billin kuolleen ihan liian aikaisin. Ei tuon aika ollut voinut olla vielä, siinä oli pakko olla jokin virhe, sen oli pakko olla yhtä suurta, hyvin huonoa vitsiä.

Viereisessä haudassa lepäsi hautakiven numeroiden mukaan kahdeksankymmentäkolmevuotiaana kuollu mies, ja toisella puolella melkein seitsemänkymppinen nainen. Billinkin olisi pitänyt saada elää niin vanhaksi. Elämä oli epäreilua ja kohtuutonta. Bill ei ollut koskaan tehnyt pahaa kellekään. Silti hän oli kuollut. Entä sitten sellaisten ihmiset, jotka murhasivat ihmisiä ja viruivat vankilassa satavuotiaiksi? Mikseivät he voineet kuolla nuorina Billin kaltaisten ihmisten saadessa elää niin vahoiksi kuin kaiken järjen mukaan olisi reilua?

"Bill, mä en tiedä kestänks mä ilman sua", Tom mumisi taaskaan vaivautumatta pyyhkimään kyyneleitä pois kasvoiltaan.
"Mä tiedän, ettet sä kuule mua. Mut mun oli pakko sanoa se. Ja saatanhan mä leikkiä sun kuulevan, eikö? Mä voin kertoa, miten paljon rakastan sua, ja leikkiä sun tietävän. Mä haluisin vaan mahdollisuuden halata sua ja kertoa ton sulle kasvotusten. Niin että sä varmasti tietäisit."

Kun rastatukka lopulta nousi ja lähti kävelemään hautausmaan porttia kohti heilauttaen ensin kättään haudalle ja lähettäen sille lentosuukon, niin outoa kuin se olikin, ei hänellä ollut mitään käsitystä kuinka kauan hän oli ollut haudalla. Hänen olonsa oli vielä kamalampi kuin ennen haudalle tuloa. Eikä Tom tiennyt ainoatakaan keinoa olonsa parantamiseksi, mikään ei auttanut. Ei ollut ketään joka olisi osannut helpottaa hopparin oloa tai auttaa häntä. Ei ketään joka olisi ymmärtänyt. Eikä hoppari saanut veljeään mielestään. Yölläkin tuo tunkeutui hänen uniinsa. Joskus iloisena ja terveenä, joskus sairaana, joskus jopa kuolleena. Ne unet olivat ehdottomasti parhaita, joissa Bill oli terve. Silloin he yleensä tekivät jotain kivaa yhdessä. Mutta aina Tomin herätessä oli olo entistäkin kamalampi, kun joutui huomaamaan ettei mustatukka maannutkaan siinä vieressä. Että se mitä unissaan oli halannut, olikin vain tyyny.

Kaduilla alkoi olla jo enemmän liikettä, ja Tom arveli kellon viisareiden lähestyvän kierroksensa huippua. Aurinko paistoi korkealta ja kuumasti, hiostavasti. Iltapäiväksi saataisiin varmaan oikea rajuilma, sadetta ja ukkosta. Taivaanrannassa ajelehtivat tummat pilvetkin ennustivat sadetta.

Hoppari mietti Billin pitäneen sateesta. Mustatukka oli aina tykännyt maata takapihalla sateessa ja antaa sateen kastella itsensä ihan kokonaan. Sitä oli ollut hauska katsella sisältä, suojassa kastumiselta. Ja sitten seuraavana päivänä oli Tom joutunut keittelemään flunssaa potevalle Billille kaakaota ja pitämään veljelle seuraa. Oikeastaan se oli aina ollut rastatukan mielestä ihan kivaa, vaikka hän olikin aina valittanut, ettei ollut mikään kotiapulainen raahatessaan pikkuveljelleen litroittain kaakaota ja kasoittain peittoja. Nyt hän olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen ne ajat takaisin. Ja hymy huulillaan hän olisi voinut keittää Billille vaikka saavillisen kaakaota suudellen mustatukkaa viedessään kaakaon tuolle. Hän olisi keskeyttänyt Billin saarnauksen aiheesta "jos sä suutelet mua, säkin tulet kipeäksi, enkä mä halua olla sun palvelija"-aiheesta suutelemalla toista uudestaan. Haaveellinen hymy oli noussut hopparin kasvoille hänen miettiessään tuota kaikkea, ja todellisuus tuntui musertavan pojan aivan totaalisesti iskiessään hänen kasvojaan vasten.

Tom lähti ylittämään katua Billin kuolinpaikakseen valitseman rautatiesillan lähellä päättäen menevänsä käymään kadun ja rautatien toisistaan erottavalla penkalla. Sinne hän ja Simone olivat vieneet kynttilän mustatukan muistoksi. Ja myöhemmin fanit olivat seuranneet esimerkkiä. Nyt penkalla oli suuri, pyöreä alue täynnä kynttilöitä ja pehmoleluja ja kortteja ja kaikkea, mitä fanit olivat tummatukan muistolle uhranneet. Tom mielestä oli kaunis ajatus, että ihmiset jaksoivat rakastaa hänen veljeään vielä tuon kuoltuakin. Koska Bill todella ansaitsi sen, Bill oli ansainnut kaikki ne kortit ja kukat ja kaiken muunkin.

Mustatukka oli aina ollut heistä se suosituin, vaikkei kukaan nelikosta ollutkaan sitä vielä Billin eläessä myöntänyt. Nyt sen näki selkeämmin kuin koskaan ennen. Koska jos Tom olisi kuollut, ainakin niin poika ajatteli, ei hän olisi sannut läheskään yhtä paljon kynttilöitä tai muutakaan. Eikä hän olisi edes ansainnut.

Penkalle kivuttuaan olisi hoppari halunnut kääntyä saman tien takaisin menosuuntaansa päin ja rynnätä pois. Sillä liiankin tuttu kaksikko seisoi käsikkäin muutaman metrin päässä katsellen päät kenossa sillalle.
"...se uskalsi", Tom kuuli lopun Gustavin lauseesta. Hän yskäisi hiljaa saaden molemmat pojat ponkaisemaan ainakin metrin ilmaan. Nuo kääntyivät hyvin kiinni jääneen näköisinä katsomaan takseen, ja rastatukka hymähti katkerasti miettien noiden ilmeisesti löytäneen toisensa lohtua suuruunsa etsiessään.

Pojat vain tuijottivat toisiaan pitkään osaamatta sanoa tai tehdä mitään. He eivät olleet nähneet Billin hautajaisten jälkeen, ja se johtui pelkästään Tomista. Georg ja Gustav olivat yrittäneet ottaa häneen yhteyttä useita kertoja, soitelleet ja käyneet ovella, mutta koskaan hoppari ei ollut suostunut tapaamaan heitä. Lopulta kaksikko oli kyllästynyt yrittämiseen ja jättänyt Tomin rauhaan.

"Moi", Tom murahti lopulta, kun kyllästyi kaksikon hämmästyneisiin katseisiin. Aivan kuin hän olisi herännyt kuolleista tai jotain. Ajatus meinasi saada hopparin oksentamaan. Herännyt kuolleista? Miten hän saattoi edes vahingossa ajatella jotain sellaista menetettyään vasta veljensä?
"Moi", Gustav vastasi hieman epävarmasti ja nykäisi vasta nyt kätensä irti Georgin kädestä.
"Onnea vaan teille", rastatukka töksäytti ja kaivoi sytkärin taskustaan. Hän sytytti summanmutukassa jonkun kynttilöistä jääden hetkeksi katselemaan sen liekin iloista tanssahtelua tuulessa.
"Öö, kiitos", entinen basisti sai voihdoin suunsa auki ja puhekykynsä takaisin.
"Siitä on sit kuukausi", rumpalinalku mumisi, kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Tom nousi äkisti seisomaan ja katsoi terävästi Gustavia.
"Usko pois, mä tiedän", hän ärähti paljon vihaisemmin kuin oli tarkoittanut. Gustav sävähti kauemmas kuin peläten hopparin hyökkäävän kimppuunsa.
"Sua ei oo näkynyt", Georg huomautti paikkaillen poikaystävänsä kehnoa kommenttia.
"Ei niin. Eikä tuu näkymään. Et hyvää loppuelämää vaan teille", Tom sanoi ja kääntyi. Hän lähti laskeutumaan penkalta kiukun ja katkeruuden sokaisemin silmin.

Eikä rastatukka ehtinyt edes tajuta auton törmäävän häneen ennen kuin lensi punaisen Fiatin konepelliltä auton katolle ja paiskautui siitä kovaa asfalttiin auton taakse. Oikeastaan vielä kadulla maatessaankaan Tom ei tajunnut mitä oli tapahtunut. Hän vain makasi siinä vatsallaan ja pälyili hämmentyneenä ympäristöä. Auton ovi aukesi ja kuski juoksi hopparin luokse kyykistyen hänen viereensä. Tuo karjui jotakuta soittamaan ambulanssin ja alkoi sitten kysellä miten rastatukka voi. Hoppari avasi suunsa sanoakseen ironisesti olevansa elämänsä kunnossa, muttei saanut ilmoille kuin pelottavan, kauhuelokuvan ääniefektiltä kuulostavan korahduksen. Hän tunsi jonkin lämpimän valuvan suupielstään ja yritti kohottaa kätensä pyyhkiäkseen mitä luultavammin veren pois vain todetakseen, ettei pystynyt liikuttamaan raajaansa milliäkään.

Hiljalleen kipu hiipi hänen tajuntaansa kasvaen niin suureksi, ettei Tom uskonut sen olevan edes mahdollista. Tuntui siltä, että joukko raivostuneita karhuja yritti repiä hänen ruumiinosiaan irti toisistaan. Rastatukka pelkäsi kivun vievän häneltä järjen. Ja juuri kun hoppari epäili, ettei yksinkertaisesti kestäisi enää, huomasi hän jotain, mitä ei uskonut edes mahdolliseksi. Kadun reunalla seisoi leijonanharjainen hahmo, josta Tom ei kuitenkaan auringon häikimisen takia erottanut kuin siluetin. Hahmo lähti kävelemään kadulla makaavaa rastatukkaa kohti ja pysähtyi vasta ihan hänen viereensä. Vieläkään hoppari ei erottanut tuon kasvoja, ja joka hetki hän pelkäsi hahmon puhuvan itselleen täysin vieraalla äänellä.

Sitten hahmo kyykistyi Tomin viereen, jolloin kadulla makaava poika vihdoin erotti tuon kasvot. Kasvot, jotka kuuluivat hänen pikkuveljelleen. Rastatukka ajatteli oikeasti tulleensa hulluksi, mutta jos se tarkoitti Billin saamista hänen luokseen, ei se oikeasti ollut edes paha ajatus. Kipu poltti kaikkialla Tomin kehossa sumentaen hänen ajatuksensa. Poika tunsi lämpimän veren valuvan hiusrajan suunnasta kasvoilleen, ja hän maistoi sen rautaisen maun suussaan. Hoppari taisteli henkensä edestä pysyäkseen tajuissaan vain sen ajatuksen siivittämänä, että Bill oli siinä ihan hänen lähellään. Ja kuitenkin sekin oli vain näköharha, sen oli pakko olla.

"Tom", Bill sanoi hiljaa, karhealla äänellä, "päästä irti. Anna periks."
"En. En mä halua kuolla", Tom mutisi saaden päälleen ajaneen autonkuljettajan kysymään, mitä hän oli sanonut. Tuosta välittämättä katseli Tom edelleen täysin kivun lamauttamana veljeään.
"Sit sä voit olla mun kanssa", Bill kuiskasi ja tarttui veljensä käteen. Mustatukan nostaessa hopparin kättä, kipu lävisti terävänä piikkinä hänen tajunsansa saaden pojan karjaisemaan tuskasta. Hänen luunsa olivat varmasti murtuneet, ja hän ihmetteli miten tämä saattoi olla mahdollista. Hetki sitten hän ei ollut pystynyt nostamaan kättään, mutta nyt se onnistui, vaikkei pikkuveli mitenkään voinut oikeasti olla siinä nostamassa hänen kättään. Ja kuitenkin Tom tunsi tuon ylipitkien kynsien painautuvan käämentään vasten, silti hän tunsi toisen silittävän peukalollaan hänen kämmenselkäänsä. Hoppari sulki silmänsä yrittäen pidätellä kyyneleitä. Hän voisi olla taas Billin kanssa.

Tom yritti saada kivun takia huohottavan hengityksensä tasaantumaan tajuten samalla kivun alkavan kadota hänen tajuntansa hämärtymättä kuitenkaan yhtään.
"Nouse ylös", Bill kuiskasi käskevään sävyyn.
"En mä voi! Multa on murtunut ties miten monta luuta!"
"Nouse nyt vaan", mustatukka toisti vetäen isoveljeään kädestä vaativan oloisesti. Ja kun rastatukka huomasi, ettei hänen käteensä enää koskenut, uskaltautui hän nousemaan. Ensin istumaan ja siitä hieman huterasti seisomaan.

Tom katseli ympärilleen päätään käännellen. Taivas oli luonnottoman kirkas, kirkkaampi kuin koskaan. Kaikki tummat pilvet olivat kadonneet taivaanrannasta. Ihmisiä seisoi kadulla katselemassa ahnaasti tapahtumia valmiina heti tilaisuuden tullen soittamaan ystävilleen ja kertomaan, mitä Tom Kaulitzille oli tapahtunut.
"Tuu", Bill sanoi ja veti hopparia taas kädestä. Poika kääntyi katsomaan olkansa yli parkaisten kauhusta nähdessään itsensä makaamassa verilammikossa kadulla.

Tom käänsi katseensa kadulla makaavasta ruumiista itseensä vain todetakseen, ettei hänen vaatteillaan ollut verta. Hän pyyhkäisi kasvojaan, ei niissäkään ollut verta. Kipu oli poissa, veri samoin. Ja hänen murtumansa olivat parantuneet itsestään.
"Mieti miltä musta tuntu nähdä oma ruumiini. Se oli ainakin kymmenessä palassa, ja verta oli ihan joka paikassa", Bill sanoi ja pudisteli inhoten itseään, "enpä ollu mitenkään hehkeimmilläni. Eikä mulla ollu ketään kertomassa, mitä seuraavaks tapahtuu."


"Miten sä oot täällä? Sähän oot kuollu", Tom lausui lopulta mieltään vaivaavan kymyksen ääneen.
"Suojelusenkelin tehtäviin kuuluu hakea suojatti pois maan päältä, kun aika tulee."
"Ootsä mun suojelusenkeli?"
"Olen. Mut vaan sen aikaa, et sä seuraat mua pois täältä. Sit sä et tarvitse suojelusenkeliä enää. Sit sustakin tulee enkeli."

"Tietkö, mä en oo kovin pettynyt, että sä jäit auton alle", Bill sanoi nykäistessään Tomin kättä taas.
"No kiitos", Tom murahti ja mulkaisi pikkuveljeään.
"Älä nyt heti alota tota mulkoilua! Nyt me voidaan olla taas yhdessä", Bill selitti hymyillen, "mun on ollu ikävä sua."
"Niin munkin sua. Sä oisit voinu jättää mulle ees jonkun viestin tai jotain. Antaa jonkun vinkin."
"Jos mä oisin antanu sulle jonkun vinkin, sä et ois ikinä antanu mun tehdä mitä täytyi."
"No en tietenkään!"
"Just siks mä en voinu kertoa."
"Mut-"
"Tom, meillä on ikuisuus aikaa selvittää tätä, joten ei tehdä sitä nyt. Täällä."

"Entä jos mä en anna sun viedä mua pois?" Tom kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Sit susta tulee aave. Tai ainakin mä luulisin niin. Ja sit me ei nähtäis enää koskaan."

"Entä jos mä seuraan sua? Mitä sit tapahtuu?"
"Sitä mä en voi kertoa. Mä oon pahoillani. Suojelusenkeleillä ei oo lupaa tehdä niin. Mut sen mä voin luvata, et sit mä pysyn sun luona."
"Enhän mä menetä sua enää?"
"Jos sä tuut mun mukaan, me voidaan olla ikuisesti yhdessä. Ikuisesti, Tom."
"Lupaatko?"
"Aina yhtä epäileväinen. Etsä vois edes tän yhen kerran uskoa mua kyselemättä? Oonks mä tosiaan niin epäilyttävä?"
"Lupaa nyt vaan."
"Okei, mä lupaan. Sä et menetä mua enää koskaan."
"Hyvä, koska mulla on ollu ihan sairas ikävä sua", Tom sanoi ja hymyili. Bill vastasi hänen hymyynsä ja kumartui suutelemaan veljensä huulia. Ihan liian pian tuo kuitenkin vetäytyi kauemmas.
"Meillä on ikuisuus aika tehä tätä myös, joten ei tehdä sitäkään nyt", mustatukka selitti virnistäen, "mut ollaanks me nyt sit samaa mieltä siitä, että sä tuut mun mukaan?"
"Joo", Tom sanoi virnistäen, "jos suutelet mua vielä kerran."

Tuhahtaen Bill kumartui suutelemaan hopparia uudelleen, ja tällä kertaa suudelma kesti hieman pidempään. Veljesten irtaudutta toisistaan kääntyi Tom vielä katsomaan taakseen juuri parahiksi kuullakseen toisen ensihoitajista ilmoittavan hänen kuolinajakseen 12:34. Sitten maisema hänen ympärillään alkoi hämärtyä. Tai ei oikeastaan hämärtyä, vaan muuttua vaaleammaksi. Rastatukka puristi lujempaa veljensä kättä, ja tuo puristi takaisin hymyillen rohkaisevasti isoveljelleen.
"Älä pelkää, sä oot nyt mun kanssa. Sulle ei voi tapahtua mitään pahaa."

Ja niin Tom seurasi veljeään tuntemattomaan. Koska ei halunnut enää menettä veljeään. Koska halusi todellakin viettää sen ikuisuuden juuri Billin kanssa, eikä kenenkään muun. Ja kuten mustatukka oli sanonut, hoppari oli nyt hänen kanssaan. Ei ollut mitään syytä pelätä. Hänelle ei voisi tapahtua mitään pahaa niin kauan kuin Bill oli hänen luonaan.