Title: Mut... mä rakastan sua
Beta: Ei ole, joten virheistä ilmottakaa
Genre: Angst
Paring: Neonilla/Theo, oletuksenvarinen Neonilla/huppumies
Rating: Veikkaisin että jotaki PG-13, mut voi olla alempikin
Warnings: Viitteitä seksiin ja väkivaltaan, vammojen kuvailua, melko julmaa ihmisten vedätystä
Disclaimer: Hahmot ovat roolipelihahmoja, Neonilla ja Yakini minun ja Theo Helskun. Kursiivit ovat melko suoria lainauksia roolipelin kohtauksista, ja ensimmäinen niistä on pieniä muokkauksia lukuun ottamatta Helskun käsialaa. En tee tällä rahaa, aikani kuluksi kirjoittelin ja kommentteja koitan haalia x) 

A/N: Jjeh, innoittajana toimi Pyhimys - Vitun huora. Teki mieli sijoittaa Neonilla noinkin erilaiseen rooliin :3 En osaa kirjoittaa mistään väkivaltaan liittyvästä, ja kuvailuni ontuu, joten etenkin siitä kuvailusta ja sen toimivuudesta ois kiva saada kommenttia.

Enjoy~
 

Mut... mä rakastan sua 

Huoneessa vallitseva hiljaisuus sai korvissa humisemaan. Vaikka ikkuna oli auki, ei vaaleansinistä verhoa liehuttava tuulenvire tuonut mukanaan ainoatakaan ääntä ympäröivästä maailmasta. Käytävältä kantautui silloin tällöin kiireisinä huoneen ohi kävelevät askeleet, ja elintoimintoja mittaava kone piipitti tasaiseen tahtiin. Muuten oli hiljaista.

Kapealla sängyllä puoliksi teennäisesti verhoihin sointuvan vaaleansinisen peiton alla makaava poika tuijotti kattoa sillä ainoalla silmällä, joka hänellä sillä hetkellä oli käytössään. Näkökenttä oli melko kapea, koska toinen silmä oli turvonnut lähes umpeen ja toista peitti valkoinen side. Hoitaja oli pahoitellut, mutta ohimossa olevaa ruhjetta ei ollut kuulemma saanut sidottua muutenkaan.

Poikaa sattui. Ihan joka paikkaan. Hänelle oli hetki sitten tökätty kanyyli kämmenselkään, mutta sen tiputtama kipulääke ei ainakaan vielä ollut alkanut vaikuttaa. Asennon vaihtamista ei voinut edes harkita, pelkä ajatus sai vartaloa kirjovat ruhjeet vihlomaan. Ajatuskin kulki hieman normaalia hitaammin, haparoi ja harhautui matkallaan jonnekin aivojen uumeniin pääsemättä koskaan määränpäähänsä.

Vasen käsivarsi kutisi lähes sietämättömästi. Kutina jäi kuitenkin toiseksi sille, millainen kipu vihloi koko raajan lävitse. Käsi oli kipsattu edellisen iltana, koska niin värttinä- kuin kyynärluukin olivat napsahtaneet siististi poikki. Murtumia oli käden lisäksi vielä kaksi. Toinen sijaitsi kallossa oikealla puolella päätä ja vihloi sekin julmetusti. Onneksi siitä ei kuitenkaan seuraisi leikkausta, jos se lähtisi paranemaan normaalisti. Kolmas murtuma oli nenänvarressa, eikä sekään tarvitisi kirurgisia toimenpiteitä. Oli ollut äärettömän tuskallista miten lääkäri oli vääntänyt nenän poskelta takaisin normaalille paikalleen, mutta nyt koko nenä oli kuitenkin täysin tunnoton ja poika oli siitä kiitollinen. Nenänvarteen saattaisi jäädä joko pieni kuoppa tai kyhmy, mutta pojan mielestä se oli ihan kohtuullinen vero siitä, että hän ylipäätään oli hengissä.

Muita pienempiä vammoja löytyi myös, mutta juuri sillä hetkellä ne tuntuivat kovin merkityksettömiltä. Suunnilleen koko keskivartalo oli mustelmien ja ruhjeiden peitossa. Kaksi poskihammasta oli irronnut, mutta ne oli saatu istutettua takaisin. Alahuulen sisäpinta oli tikattu kahdesta kohdasta sen seurauksena, kun pojan hampaat olivat pureutuneet sen läpi. Ja muuta sellaista pientä.

Syvä huokaisu rikkoi huoneen näennäistä hiljaisuutta. Kestäisi hetken ennen kuin poika pääsisi pois sairaalasta. Tämä oli hänen ensimmäinen päivänsä siellä, ja hän oli jo nyt kyllästynyt koko paikkaan, siihen puhdistusaineen sieraimia pistelevään hajuun ja sieluttomasti hymyileviin hoitajiin. Kukaan ei ollut edes käynyt katsomassa poikaa, eikä varmaan ollut tulossakaan. Eihän hän ollut vieraita ansainnutkaan, oli ihan oikein jättää hänet sinne yksin ainoastaan tuskansa seuranaan.

Hänellä oli ikävä pikkusiskoaan, josta ei ollut kuulunut mitään moneen kuukauteen. Poika ei ylipäätään tiennyt, oliko sisko hengissä vielä. Tuo oli vain kadonnut hänen elämästään, jättänyt veljensä ihmettelemään. Yhden yön aikana tytön laukut olivat vain kadonneet, eikä tuosta ollut sen jälkeen kuulunut mitään. Eikä poika ollut yrittänyt jäljittää siskoaan, tuo oli tehnyt sen verran selväksi että halusi hänestä eroon.

Nyt poika tajusi olleensa typerä. Nyt, kun oli jo liian myöhäistä.

----

Se oli alkanut kuin mikä tahansa seksisuhde. Aluksi kyse oli ollut pelkästä seksistä, ihan niin kuin oli ollut tarkoituksin. Mutta hiljalleen, huomaamatta se tyttö oli vallannut itselleen enemmän tilaa hänen elämästään. Eräänä aamuna hän oli vain herännyt tajuamaan, ettei osaisi enää elää ilman tyttöä. Hän oli hokenut tytölle vastoin kaikkia tapojaan miten paljon rakasti tuota, miten tärkeä tuo oli hänelle. Ja nyt kun poika jälkeenpäin ajatteli asiaa, ei tyttö ollut milloinkaan itse sanonut välittävänsä hänestä. Kun hän oli tunnustanut rakkauttaan, oli tyttö vain kääntänyt hänen ajatuksensa toisaalle esimerkiksi suutelemalla häntä.

Theo pyöritteli kännykkää käsissään mietteliään näköisenä. Hän istui paikallaan siinä sohvalla jo toista tuntia, eikä ollut yhtään viisaampi nyt kuin kahta tuntia aiemmin. Theo oli käynyt mielessään läpi jokaisen pienen yksityiskohdan, kaiken mitä vain muisti hänen ja Neonillan välisistä keskusteluista. Mitä tyttö tarkalleen ottaen oli sanonut, mitä hänen eleensä ja ilmeensä olivat kertoneet, millä sanoilla paino oli ollut, millainen äänensävy oli ollut.

Siitä alkoi hiljalleen muotoutua perinne. Päivästä toiseen hän istui lukemattoman monia tunteja sohvalla käsinojaan selkäänsä nojaten ja kännykkää sormissaan veulaten miettimässä samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen. Ja silti Theo ei saanut muodostettua selkeää kokonaiskuvaa tapahtuneesta, hän ei osannut hahmottaa asioita. Ei kyennyt tekemään päätöstä niin suuntaan kuin toiseenkaan. Hän tunsi liian vahvasti ollakseen järkevä ja oli liian järkevä antaakseen tunteiden viedä.

 

Theo huokaisi tiedostamattaan dramaattisen syvään, raskaasti. Yakini oli alusta asti ollut hänen ja Neonillan suhdetta vastaan. Tyttö ei ollut antanut periksi, väittänyt vain itsepäiseti ettei rastatukka ollut tosissaan Theon kanssa. Useamman kerran Yakini oli saanut isoveljensä huutamaan itselleen, poika oli vain vaivoin onnistunut olemaan lyömättä nuorempaanasa. Hän ei ollut suostunut uskomaan, ei ollut halunnut nähdä tyttöystävänsä teennäisten elkeiden taakse. Se oli ajanut sisarukset kerran toisensa jälkeen riitelemään rajusti, huutamaan toisilleen. Yakini oli monta kertaa kiljunut vasten veljensä kasvoja miten sokea ja sinisilmäinen tämä oli. Ja aivan yhtä usein tyttö oli sortunut kyyneliin kysyessään miksei veli voinut luottaa häneen, poistunut itkien huoneistosta. Eikä mikään ollut saanut Theoa edes harkitsemaan, että Yakini olisi voinut olla oikeassa.

Lopulta Yakini oli vetänyt viimeisenkin kortin hihastaan. Tuo oli sanonut, että Theon pitäisi valita hänen ja Neonillan välillä. Poika oli tyrmistynyt täysin, karjunut pikkusiskolleen että tuo oli lapsellinen ja itsekeskeinen. Eihän tuo voisi pakottaa häntä valitsemaan kahden hänelle tärkeän ihmisen välillä. Tyttö ei ollut perääntynyt, vaan ainoastaan todennut viileästi että jos Theo ei jättäisi Neonillaa niin hän lähtisi. Tähän isoveli oli vastannut että siinäpähän lähtisi, hän ei hylkäisi tyttöystäväänsä. Ei hän oikeastaan ollut ottanut Yakinia todesta ennen kuin vasta seuraavana aamuna, jolloin tyttö oli kaikkine tavaroineen kadonnut ilman mitään ilmoitusta. Eikä tuosta ollut sen jälkeen kuulunut hiiskahdustakaan.

Ja nyt asunto oli lähes apaattisen hiljainen ilman sekä Yakinia että Neonillaa. Poika ei osannut nimetä kumpaa työistä kaipasi kipeämmin, hän halusi molemmat takaisin. Yakinin lähdön jälkeen Neonillan seura oli saanut Theon kestämään, mutta kun tuo rastatukkakin oli lähtenyt, ei pojalle ollut jäänyt mitään. Hänellä oli jäljellä enää oma seuransa ja päänsä sisällä kiertävät ajatukset, joista hän ei saanut tolkkua.

 

 "No mut jos ne sua kutittaa ni kyl mä voin ne ajella", Theo lupasi, hymyili kuin sanojensa vakuudeksi mahdollisimman suloisesti. Eihän hän viiksistään mielellään luopuisi, mutta Neonillan takia hän tekisi mitä tahansa. Poika kumartui nojaamaan nenällään tytön rintalastaan ja tuhisi hiljaa, tyytyväisenä. Tottakai hän oli tyytyväinen, hänhän oli sievän nuoren neitokaisen rintojen välissä.

Pieni hymy kohosi pojan kasvoille hänen tajuamattaan, kun hän mietti mitä tuhannetta kertaa mitä kaikkea silläkin sohvalla oli tapahtunut.

"Tuu tänne", tyttö virnisti sitten, taputti sohvaa vieressään. Eihän Theo hänen viereensä mahtuisi, mutta esimerkiksi hänen päälleen tuo sopisi aivan loistavasti.
"Ni ehkä mä keksin jotaki millä saa sut paremmalle tuulelle", Neonillan virne leveni aavistuksen verran.

Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon Theo lopulta teki päätöksen. Hän alkoi räpeltää kännykkänsä näppäimistöä, valitsi nimilistalta jo niin tutuksi käyneen numeron ja painoi puhelimen korvalleen jääden odottamaan.

----

Neonilla huokaisi turhautuneena painaessaan kännykkänsä läpän kiinni ja noustessaan seisomaan. Kun kännykkä oli alkanut täristä farkkujen taskussa viereisen huoneen lattialla oli tytön ollut pakko nousta ja siirtyä kylpyhuoneeseen. Vessanpöntön kannella istuen hän oli käynyt lyhyen ja ytimekkään puhelun, jonka aikana hänelle oli muodostunut jonkinlainen suunnitelma. Ei se hyvä suunnitelma ollut, mutta sen olisi kelvattava, koska parempaankaan hän ei sillä varoitusajalla pystyisi.

Theo ei yksinkertaisesti osannut päästää hänestä irti. Tuo oli viikosta toiseen soittanut kerran toisensa jälkeen antamatta periksi tai lannistumatta. Neonilla ymmärsi tehneensä virheen antaessaan puhelinnumeronsa pojalle. Nyt edessä olisi väistämättä uuden numeron hankkiminen, ja se hankaloittaisi kohtuuttomasti hänen muita suhteitaan.

Asialle pitäisi tehdä jotain.

Tyttö mutristi huolellisesti punattuja huuliaan ja vilkaisi kuvajaistaan kävellessään seinällä riippuvan peilin ohitse. Kevyesti hän pöyhi rastojaan samalla kun avasi lukitsemansa oven ja asteli sen toisella puolella hämäränä odottavaan huoneeseen. Harkituin askelin Neonilla asteli lähemmäs sohvaa, pudotti farkkumyttynsä ohi kävellessään kännykkänsä vaatekappaleen päällä.

"Rakas..." Neonilla tavoitteli ääneensä hieman huolestunutta sävyä kiertäessään sohvan. Tumma, kiitettävän hyvässä kuosissa oleva mies istui raskaasti hengittäen juuri siinä, mihin tyttö oli tuon jättänyt. Rastatukka veti toisen suupielensä vihjailevaan hymyyn kiivetessään istumaan hajareisin miehen syliin.

"Voisitkohan sä tehdä mulle pienen palveluksen?" tyttö piti äänensävynsä hieman huolestuneena, tietyllä tavalla epävarmana. Hän painoi toisen kätensä miehen paljasta rintaa vasten, kumartui lähemmäs yltääkseen puremaan kavaljeerinsa korvaa.

"Sun takias mä teen mitä tahansa", mies lupasi välittömästi kiertäessään kätensä Neonillan lanteille, veti toisella kädellään tytön lähemmäs samalla kun työnsi selkäpuolelta toisen kätensä tuon pikkuhousujen sisälle.

---

Theo oli odottanut jo melkein puoli tuntia, ja polttanut sinä aikana viisi savuketta. Pojan teki mieli sytyttää kuudes, mutta hän yritti taistella houkutusta vastaan. Neonilla oli vastannut hänen puheluunsa vihdoin, yritteliäisyys oli saanut ansaitsemansa palkinnon. Eikä siinä vielä kaikki, vaan tyttö oli suostunut tapaamaan hänet. Tapaamispaikka tosin oli vähän outo, Theo ei ymmärtänyt miksei Neonilla vain voinut tulla hänen asunnolleen, muttei kuitenkaan aikonut valittaa. Hän ei valittaisi edes siitä, että tyttö oli reilusti sovitusta aikataulusta myöhässä.

Theo ei kiinnittänyt mitään huomiota häntä lähestyvään huppunsa alle piiloutuneeseen mieheen ennen kuin tuo tarttui kohdalle päästyään hänen hupparinsa rintamukseen. Siinä vaiheessa oli hiukan vaikeaa olla kiinnittämättä tuohon huomiota. Parhaansa mukaan Theo yritti pistää vastaan, mutta mies oli häntä reilusti pidempi ja ilmeisesti käynyt salilla muutaman kerran enemmän, eikä hän mahtanut tuolle mitään.

Raahattuaan Theon tarpeeksi pitkälle sitä kujaa pitkin, jonka lähettyvillä poika oli norkoillut, tönäisi mies uhrinsa kujaa reunustavan rakennuksen seinää vasten. Kujalla oli niin pimeää, ettei Theo nähnyt juuri mitään, eikä osannut varautua tulevaan potkuun ennen kuin tunsi polven jalkovälissään. Poika urahti tukahtuneesti ja putosi polvilleen kun vieras huppumies irrotti otteensa hänestä. Painaen kädet alavatsalleen taipui Theo kumaraan, todella näki tähtiä.

Theo ei tiennyt mistä Neonilla oli ilmestynyt paikalle, mutta kun hän lopulta sai kohotettua katseensa seisoi tyttö hänen edessään näyttäen aivan yhtä hyvältä kuin ennenkin. Tuolla oli päällään vaaleat, jalkoja myötäilevät farkut ja olkaimeton tuubitoppi vaikka oli melkein keskiyö ja ilma viileni aamuyötä kohden koko ajan. Jalassa olevat piikkikorolliset saappaat pidensivät tyttö melkein kymmenen senttiä, ja vapaina rinnoille laskeutuvat rastat korostivat moitteetonta kokonaisuutta villillä leimallaan.

"Jätä nyt jo mut rauhaan", Neonillan ääni oli suorastaan kylmä, siitä ei kuultanut mitään niistä tunteista, jotka Theo oli siitä tottunut kuulemaan. Koska kujalla ei ollut ollenkaan valaistusta ei Theo kyennyt näkemään tytön kasvoja, mutta hän saattoi kuvitella miten tuon eripariset silmät tuijottivat tunteettomina hänen lävitseen.

"Mut... mä rakastan sua", Theo mumisi alistuneena kuin vain se yksi lause voisi muuttaa kaiken taas hyväksi. Poika painoi katseensa asfalttiin edessään, ei edes yrittänyt nousta ylös. Hänet olisi kuitenkin tönäisty takaisin maahan, eikä hän kaivannut lisää iskuja.

"Mä en ois halunnu joutua satuttamaan sua", Neonilla hymähti epäarvostava sävy äänessään. Hetkeksi hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle lähes tukahduttavana. Rastatukka käännähti kannoillaan, hiljaisuus rikkoitu piikkikorkojen kopinaksi asfalttia vasten. Tätä puolta Theo ei ollut tytöstä koskaan ennen nähnytkään, ei ollut osannut aavistaa sen olevan olemassakaan.

"Tietkö, mä sain aika yksoikosen selityksen siitä mitä sulle on tehtävä", koko lyhyen sananvaihdon aikana vaiti taustalla seisonut huppumies avasi suunsa ensimmäistä kertaa korkojen kopinan kadottua kuulumattomiin. Sitten hän otti yhden nopean, hänen kokoiselleen miehelle yllättävän sulavan askelen lähemmäs ja potkaisi säälittämättä maassa polvillaan olevaa poikaa päähän. Potkun voimasta Theo kaatui pitkin pituuttaan asfaltille osittain säikähdyksestä ja osittain kivusta parahtaen.

---

Maatessaan siinä kostealla asfaltilla yksin ja liikuntakyvyttömänä, omaa vertaan nieleskellen, tajusi Theo ensimmäistä kertaa miten asiat todella olivat. Hänen olisi pakko jättää Neonilla rauhaan jos halusi pysyä hengissä. Tyttö oli käskenyt kätyriään jättämään pojan henkiin, mutta huppumies oli tehnyt selväksi ettei tehnyt niin mielellään. Ja ettei Neonilla välttämättä vannottaisi ensikerralla tekemään niin. Theo vain ei tiennyt, mitä järkeä olisi elämässä ilman Neonillaa.

Kaikesta huolimatta hän rakasti tyttöä edelleen.